Olin yllättynyt kun Nina pyysi luokseen käymään. Uskoin sen johtuvan silkasta tylsyydestä. Viesti ei ollut millään tapaa ehdotteleva, ja olin ehtinyt tulla jo siihen lopputulokseen, ettei välillämme tulisi tapahtumaan mitään toiste. Nina oli samaan aikaan suorasukainen ja salaperäinen. Lämmin, mutta riittävän etäinen, jolloin oli vaikea kutsua häntä ystäväksi.
Talon tunnelmassa oli jotain haurasta. Siellä tunsi edelleen Ninan äidin läsnäolon. Se oli kudotuissa matoissa ja pöytäliinoissa, puisessa kenkälusikassa, joka roikkui nahkaisesta nauhastaan eteisen naulassa. Olohuoneen tauluun oli ikuistettu saari taivaalta katsottuna. Lean oli täytynyt rakastaa tätä paikkaa. Olin oppinut nimen vihosta, joka oli jätetty matalalle pöydälle aukinaisena.
"Tuletko?" Nina huhuili keittiöstä. Käännähdin syyllisen näköisenä pois lehtiöstä ja pienistä sanomalehtiruuduista, joita lojui olohuoneen pöydällä. Minun ei ollut välttämättä tarkoitus nähdä niitä, vaikka Nina Terhistä kyselikin. Kellastuneissa leikkeissä ei kuitenkaan nopealla silmäilyllä ollut mitään uutta. Viimeisen vilkaisun jälkeen talsin Ninan luo, joka tepasteli ympäri kyökkiä siihen malliin, että ilman kireys vaikutti siltä, kuin hän oli tarjoilemassa suurtakin illallista. Syy löytyi kuitenkin kadonneista pelikorteista, joita Nina yritti löytää kääntämällä koko keittiön läpi, samalla jupisten miten hän oli aivan varma, etteivät kortit voineet olla missään muualla. Pelikortit löytyivät lopulta eteisen lipaston laatikosta. Nina vain hymähti topakasti ja tömäytti laatikoston kiinni.
Ilma ei vaihtunut avoimesta pikkuikkunasta huolimatta. Nina lätki pelikortteja pöytään vastakkaisella puolella, ilme vaikeasti luettavan totisena. Hän löi kortin pöytään varmana, mutta mutristi pettyneen oloisena suutaan. Omat korttini tuntuivat nahkeilta sormissani, kun järjestelin niitä väreittäin käteeni. Vanhat kortit meinasivat tarrautua toisiinsa kiinni.
"Mä en ymmärrä yhtään mitä Mikon päässä liikkuu", Nina aloitti. Äännähdin kysyvästi, en tiennyt minäkään miksei Miko ollut halunnut tulla mielummin Ninan luokse yöpymään.
"Se sanoi auttavansa ja seuraavana hetkenä ilmoitti ettei voikaan."
Kuulosti tutulta. Olisin myös mielummin puhunut hänen kanssaan jostain muusta kuin Mikosta, mutta sitä en tietenkään sanonut ääneen. Oli muutenkin vaikea keskittyä samaan aikaan peliin, että Ninan puheeseen.
"Kyllä se ainakin kyseli meidän vanhasta autosta. Aattelin että se liittyi jotenkin johonkin." Vilkaisin taas Ninaan. "Tai en keksi muuta syytä miksi se siitä olisi kiinnostunut", lisäsin.
Mikoa ei koskaan ollut kiinnostanut autot, ei edes moottoripyörät siihen aikaan, kun itse sellaisella ajoin ennen ajokorttia. Ja tuohon aikaan jokaisen teinipojan piti ainakin yrittää esittää olevansa innoissaan niistä, tai se leimattiin jollain tapaa eriskummalliseksi.
"Mistä se sellaista sai päähänsä?" Nina kysyi. Hän nojasi lähemmäs pöytää, kiinnittäen keskusteluun nyt selkeästi enemmän huomiota. Kohautin neuvottomana olkapäitäni ja läiskäisin oman korttini pöytään.
"Outoa", hän totesi, ja nyrpisti nenäänsä pettyneesti. Uskoin, ettei hän itse edes huomannut tekevänsä niin ollessaan pettynyt.
"Se auto oli nähtävästi samanvärinen mitä etsittiin", sanoin.
En ollut varma kannattiko Ninalle sanoa sen enempää asiasta, tai pelikortti-ilta vaihtuisi pian salapoliisileikiksi.
"Ja se on ollut sen kyydissä", jatkoin. Oli kai luonnollista, että ne seikat yhdistettynä Mikoa luonnollisesti kiinnosti asia.
"Miko vai? Miksi?" Nina katsoi ylös korteistaan. "Sehän inhoaa sua", hän täräytti, tasoitti korttirivistöään ja silmäili puolelleni.
"Niin no, nykyisin ehkä."
Kerroin, että olimme kavereita aikoinaan. Tai minusta olimme olleet, Mikosta en ottanut selvää. Ninan otsan rypyt vaihtuivat hämmentyneestä huolestuneeseen.
"Mutta miten se kaikki pääty siihen että se vihaa sua? Se ei koskaan edes maininnut sua."
"Kai se häpesi mua. Tai itseään. En tiedä." Nina aukaisi suunsa sanoakseen jotain. "Voitko lyödä nyt sen kortin?" kiirehdin tivaamaan.
Nina teki työtä käskettyä, muttei hellittänyt.
"Miten Mikon maine olisi muka mennyt siinä että se olisi sun kanssa hengaillut?" hän aprikoi.
"Niin no..." Katsoin tiiviisti korttejani. "Se oli vähän vaikeasti selitettävä kaverisuhde."
"Et saa mua ainakaan vähemmän kiinnostuneeksi tuolla epämääräisellä sepustuksella." Ninasta tämä oli ehkä huvittavaa, itselleni jotain mistä en ollut koskaan puhunut ääneen. En tästä asiasta, kouluajoista tai monesta muustakaan asiasta, joka vaati harkittuja sanoja ja herkkyyttä, johon olin liian karkea. Oli suuri mahdollisuus, etten osaisi puhua niistä nytkään. Nina osaisi kuitenkin ehkä tuoda asiaan ulkopuolisen näkökulman, olihan hän sentään Mikon ystävä. Ainakin enemmän kuin minä.
"Vaikeasti selitettävä eli en tiedä miksikä sitä kutsuisin. Oltiin kavereita, tavallaan enemmän ja tavallaan ei." Pistin korttini taas alas ja nyökkäsin pöytään kohti. "Sun vuoro."
"Onko tää joku sun typerä harhautustaktiikka että voitat tän pelin?" Nina kysyi, katsoen laskemaani korttia epäileväisenä. Kiitin hyvästä ideasta, mutta kielsin asian. Nina puuskahti, silmät kapeina: "Ja sä ajattelit että nyt on sitten oikea aika kertoa mulle jotain tällaista?"
Olin häkeltynyt, hän oli itse kysynyt asiasta.
"Siitä on kymmenen vuotta, mitä väliä?" muistutin. Se iskosti päähäni, että Miko oli jättänyt kertomatta asiasta yhtä pitkän ajan kuin minäkin. Ehkei se tosiaan ollut merkinnyt yhtään mitään. Tosin silloinhan Mikon ei kuuluisi kulkea ympäriinsä tehden ilmi kanssaihmisille, että vihasi minua.
"Olisit voinut silti sanoa ennen kuin me ruvettiin säätämään yhtään mitään!" Nina älähti.
"Ei se ollut sellaista...", tyynnyttelin. "Se oli vähän kuin oltaisiin yritetty itseltämmekin salata koko asiaa."
"En tiedä edes mitä mä odotin sulta, mutten helvetti tätä", hän huomautti kiihtyneesti. En tiennyt itsekään, enkä ollut antanut ajatusta sille miten Nina mahdollisesti reagoisi saamaansa tietoon.
"Sä tiesit jo että mulla on ollut useita säätöjä, että miten tää nyt yhtäkkiä muuttaa jotain?"
"Se on Miko!" Nina parahti.
"Tiedetään!"
Sitten tuli hiljaista, kumpikaan ei osannut jatkaa. Tai ei halunnut.
"Tästä korttipelistä ei taida tulla enää mitää", Nina ilmoitti, ei odottanut vastausta vaan napsi kaikki kortit pois pöydältä. Annoin hänen tehdä sen. Ojensin vielä omat korttini hänelle, jotka hän vastahakoisesti otti vastaan kädestäni.
"Luulin että te olisitte mulle rehellisiä", hän sanoi kireästi, suu tuskin liikkuen.
"Jos ymmärtäisin itsekään mitä se silloin oli niin ehkä olisin sanonut jotain."
Ajattelin, ettei vaatisi paljoa Ninan ymmärtää sitä, että olimme kumminkin loppujen lopuksi vain teinejä, joilla ei ollut hajuakaan mitä olivat tekemässä, mutta nähtävästi ei. Hän kohotti kulmiaan, kuin halveksuen.
"Ja siinä samalla saitte mut näyttämään täydeltä idiootilta."
"Ei Miko tiedä meistä mitään...", kerroin. "Eikä me edes olla puhuttu niistä ajoista sen kanssa."
"Ette varmaan jos se ei edes halua nähdä sua", hän naurahti kärkevästi.
Totuus poltteli pisteinä kaulalla. "Se on itseasiassa mun luona tälläkin hetkellä."
Nina työnsi tuolia taaksepäin jaloillaan niin että se kitisi lattiaa vasten, ja nousi pöydästä.
"Ihan uskomatonta."
Sitä se ei tarkoittanut positiivisessa mielessä. Saatoin ymmärtää miten asian pystyi näkemään väärässä valossa, mutta olin kuvitellut Ninan ymmärtävän että se mitä ehkä joskus oli, ei ollut enää.
"Nina me oltiin teinejä silloin."
"Ja silti jostain kumman syystä se tulee sun luokse yöksi vaikka esittää inhoavansa sua?"
"Kaisu heitti sen ulos, ei se muuten olisi", huokaisin. "Ja sitä paitsi minne muualle se olisi mennyt? Sun luokse se ei tahtonut, ehdotin kyllä."
Nina silminnähden säpsähti, en tiennyt johtuiko se siitä ettei Miko halunnut nähdä sitä vai siitä, että Kaisu oli heittänyt Mikon ulos. Sitten hän painoi leukaansa alas ja ääni melkein puuroutui sen laskiessa matalammaksi:
"Näin sen vetämässä niitä nappejaan ja mulla vaan kilahti."
Avasin suuni ymmärtävään äännähdykseen. Siitä Miko ei ollut kertonut yhtään mitään. Ei kai se ollut edes velvollinen siihen.
"Ja usko pois oon enemmän vihainen itelleni kuin sille tästä... No kaikesta."
Nina ei vaikuttanut siltä, mutta kai se oli uskottava.
Puhelin soi. Mikon nimi ja kuvake näytöllä ei jäänyt Ninalta huomaamatta. "Siinä paha missä mainitaan."
Yritin pyyhkiä käymämme keskustelun mielestäni vastatessani. Hämmentyneen kuuloinen Miko papatti, että Elias oli saapunut ulos raivoaan tuhdissa humalassa, eikä suostunut lähtemään.