Inhosin kesää. Kaikki maistui hieltä ja tavallisesti nautittavat asiat kuten seksi ja ruoka muuttuivat sietämättömäksi, kun iho helmeili tahmeana vuorokauden jokaisena tuntina. Aurinko paistoi niin kirkkaasti, että kesän neonvärit muuttuivat värittömiksi sokaisevassa valossa. Korhonen käski lomaani edeltävänä päivänä olla astumatta jalallanikaan viittäsataa metriä lähemmäksi hänen toimistoaan, ennen kuin lomani olisi ohi. Hän ei suostunut kuuntelemaan muttia.
Halusin loman kunniaksi juoda oluen kaikessa rauhassa, ehkä käydä katsomassa miten rannikon linnut nokkivat maasta turistien jättämiä eväsleipien käärepapereita. Baarin tummiin pintoihin pystyi unohtaa ulkopuolella odottavan helteen. Kuulin Mikon jankkaavan jonkun toisen asiakkaan kanssa jossain kauempana selkäni takana. Minua tervehtinyt baarimikko silmäili kanssakäymistä olueni kaatamisen ohessa. Vilkaisin myös olkani yli. Miko oli kaartunut pöydän ääressä istuvan paikallisen autokorjaajan ylle, selkeästi hermostuneena. Autokorjaajaa tilanne lähinnä kummastutti tai huvitti, ja tämä yritti kehottaa Mikoa jatkamaan matkaansa heilauttamalla suurta kämmentään ilmassa.
"Toista nyt vaan uudestaan mitä sanoit!" Miko korotti ääntään, ja otti etsivän askeleen sivulle. Istuva mies ei näyttänyt osaavan päättää pitäisikö hänen tönäistä Miko pois, vai tukea ja estää kaatumasta. Riidanhaluisuus ei ollut lainkaan Mikon tapaista, mutta mikä oli nykyistä Mikoa? Hän ei huomannut, tai välittänyt, että puolet asiakkaista loivat sivusilmäyksiä tummahiuksiseen nuoreen mieheen. Hän ei sopinut sinne likaisten työpaitojen ja paksupohjaisten työkenkien joukkoon. Tiskin takana oleva baarimikko nyökkäsi kanssakäymisen suuntaan.
"Olen aina sanonut, että nuo hienostelevat pukujuipit on niitä pahimpia. Tuokaan ole ottanut kuin vasta pari ja on kuin johonkin vallankumoukseen rupeamassa."
Baarimikko vaikutti odottavan hyväksyntää sanoilleen, mutta vedin katseeni vain pois Mikosta ja otin tuopin vastaan.
"Eivät tiedä paikkaansa", baarimikko jatkoi, edelleen poissaolevasti tuijottaen kärhämän suuntaan. Join tuopistani vain kulauksen, niin että ohut vaahto katosi päältä. Kiitin baarimikkoa, ja otin tuopin mukaan. En halunnut katsoa Mikon nöyryyttävän itseään yhtään pidempään.
Poistuessani nappasin vapaalla kädelläni Mikon hartiasta kiinni. Iho tuntui kuumalta kämmeneni alla ja peukaloni painoi miehen solisluuhun.
"Miko", sihahdin.
Hän repäisi itsensä irti otteesta ja katsoi paheksuvasti. Ilme muuttui entistä happamammaksi, kun hän tajusi kuka olin.
"Ala tulla."
Työnsin Mikoa ulko-ovelle.
"Varo nyt ettet lennä rähmälles."
Baarimikko ja asiakkaat eivät peitelleet katseitaan, kun ohjasin turistilta näyttävää miestä ulkoilmaan. Miko piti silmiään kiinni kun tulimme auringonvaloon. Laskin olueni läikkyen pöydälle.
"Ootko juonut yhtään vettä?" kysyin, saamatta vastausta.
Istutin miehen baarin terassille ja hain sisältä vesipullon, joka tuntui kohmettavan koko käteni. Kehotin baarimikkoa pitämään vaihtorahat ja kiittämään myöhemmin, että saivat jatkaa iltaansa rauhassa ilman häiriötä. Tämä hoitui minulta jo luonnollisesti, olinhan harjoitellut koko lapsuuteni isän kanssa. Isä oli kuitenkin sen verran painava ja aggressiivinen, että häntä sai lähinnä maanitella sanoin ja anelevin katsein turvallisen mitan päästä.
Istuimme sanaakaan sanomatta, kärpästen tehdessä piruetteja ympärillämme. Huitaisin niitä välillä kauemmas tuloksetta. Lopulta Miko liikahti.
"Kiitti."
Se ei kuulostanut alkoholin vuoksi aidoimmalta kiitokselta, mutten pistänyt sitä pahaksenikaan.
"Mitä tuo äskeinen oli?" kysyin. Mikon kulmien välissä oli ryppyjä kunnes hän varjosti kädellä silmiään nähdäkseen auringolta eteensä. Hän laski sen vain avatakseen ojentamani veden.
"Se on vaan tää kuumuus ja alkoholi ja-" Loppu lauseesta katosi Mikon suusta. Hän pyyhkäisi hikeä otsaltaan, joka kiilteli myös amorinkaarella valopilkkuna. Kylmän ruskeat hiukset hiusrajasta olivat muuttuneet mustiksi.
"Pitäisikö mun saattaa sut kumminkin kotiin?" kysyin. "Ihan varmuuden vuoksi."
Miko pudisteli päätään. Kasvot olivat kalpeat, vaikka elohopea osoitti hellettä. Mies nojasi kyynärpäillä polviinsa ja hetken kuvittelin hänen oksentavan suoraa jalkojensa juureen. Oli toki kesä, mutta se hikoilu ja silmin havaittava vapina ei vaikuttanut normaalilta. Miko kohotti ostamaani vesipulloa uudestaan suulleen.
"Tää menee ohi, unohdin vain juoda", hän rauhoitteli. "Huono päivä vaan."
"Soitanko jonkun hakemaan sut täältä?" kysyin uudestaan. Ymmärsin jos Miko ei halunnut mennä kanssani mihinkään, mutta halusi tai ei, en antaisi toisen pyörtyä pusikkoon vain itsepäisyytensä takia.
"Älä soita."
"Ninalle vaikka?"
"Et ainakaan sille", Miko ärähti.
Ääni oli kirkkaampi, melkein vihainen, mutta ainakin hän vaikutti heräävän. Miko puristi pulloa niin, että taipuisa muovi käden alla meni kuopalle.
"Ja jätä se rauhaan, se on menettänyt äitinsä enkä usko että se kaipaa jotain pelleä pilaamaan elämäänsä."
Miko katsoi syliinsä, pullon etikettiä tuijottaen, selkä edelleen kumarassa.
"Eiköhän se itse osaa kertoa mitä haluaa", huomautin. En osannut lukea mitä se tiesi meidän välillä tapahtuneen, enkä lähtenyt arvailemaan. Sitä paitsi, jos aloite ei olisi tullut Ninalta itseltään, en olisi ikimaailmassa edes kuvitellut yrittäväni häntä. En ollut ajatellut Ninan näkevän minussa mitään tutustumisen arvoista.
"Nina ei rakasta sua."
Miko niiskutti, kuulosti melkein nuhaiselta. Miksi se koki tarpeelliseksi sanoa niin?
"Tiedän."
Takamukseni alkoi puutua istumisesta kovalla lankulla ja nousin ylös. "Eikä sen tarvitsekaan." Tartuin pulloon Mikon kädessä ja mies hätkähti äkkinäistä kosketusta. Muistutin Mikoa, että minä itse asiassa veden olin maksanutkin ja Miko vastahakoisesti antoi pullon takaisin.
"Luuletko sitten, että haluaisin sen rakastavan?" kysyin.
"Sä haluat kaikkien rakastavan."
Sarkastinen Miko oli palannut. Ojensin vesipullon sovinnollisesti takaisin.
"Olenko onnistunut siinä?" kysyin kiusallani, päästämättä heti irti pullosta toisen tarttuessa siihen. Miko repäisi pullon kädestäni kuin se sillä voittaisi piikittelyn ja joi siitä pienin kulauksin.
"Onko sun alkoholin sietokyky todella heikentynyt noin paljon kaupungissa asuessa?" kysyin. En kysynyt kiusallani, vaikka Mikon tulistuneesta ilmeestä päättelin sen ottaneen sen vittuiluna.
"Ei."
"Ei", toistin matkien toisen jupinaa, jolle Miko väläytti tyytymättömimmän katseensa. "Baarimikko sanoi, ettet edes juonut paljoa."
Miko huokaisi pitkään, kuin olisi väsynyt selittämään itseään.
"Lääkkeet ja kuumuus sen tekee."
"Lääkkeet?"
En tiennyt Mikon olevan sairas, miksi olisinkaan?
"Sun ei siis pitäisi juoda niiden kanssa?" varmistin.
"Ei tosiaan."
"Miten susta on tullut tuollainen kapinoitsija tässä iässä?" päivittelin.
"Jäi kapinoimatta silloin aikoinaan", Miko yritti naurahtaa, mutta se kuulosti vaikerrukselta. Päätin, että oli aika saada mies kotiin. Kevyt tuuli natisutti heikosti pidikkeeseensä kiinnitettyä aurinkovarjoa sivummalla. Seuraavasta kunnon puuskasta se todennäköisesti kaatuisi.
Jätin Mikon kotikadun päähän, hän kielsi tulemasta pidemmälle. Kyllä hän yhden tienpätkän selviäisi ja Kaisu saattoi olla kotona. Vesi ja kävely olivat tehneet hyvää. Meinasin ilmoittaa Kaisulle, että katsoisi veljensä perään, mutta päätin olla tekemättä sitä kun muistin etten ollut Mikon ystävä. Omissa ajatuksissani hän oli ollut ystäväni kaikki vuodet. Mietin Mikoa ja sairautta, joka ei ainakaan ollut päällepäin näkyvää sorttia tai synnynnäistä, ellei hän ollut jättänyt kertomatta siitä aikoinaan. Mitä kaikkea Miko oli mahtanut jättää varjoon? Sen että olikin humanoidi tai että Miko olikin vain valehenkilöllisyys? Mitä mielikuvituksellisimmat ideat ryöppysivät ajatuksiini.
Lähdin kotiin pidempää reittiä. Loputtomasti eri vaihtoehtoja ei ollut, sillä koko saaren käveli päästä päähän kuudessa tai maksimissaan seitsemässä tunnissa jos oikein maisemia katseli. Saaren kirkko oli kohotettu muusta ympäristöstä korkeammalle, pienelle nurminyppylälle jonne vei harmaat rosoiset kiviportaat sekä tasaisempi hiekkapätkä sen vierellä. Hautuumaa oli piilotettu sen taakse niin, ettei se näkynyt päätielle. Kuolema piti erottaa ihmisistä turvallisesti rauta-aidoin, jotta se pysyi riittävän etäisenä arjesta. Vanhat muhkuravartiset puut oli jätetty paikoilleen, vaikka kirkkoa oltiin kunnostettu. Kirkkoa vastapäätä oli kirjasto, joka oli vanha valkoinen puurakennus. Mielessäni arvostelin miten kirkko koettiin kirjastoa tärkeämmäksi kunnostuskohteeksi, vaikka kumpaakaan en käyttänyt. Olin kuulemma kävellyt kirkon läpi vanhempieni mennessä naimisiin siinä vaiheessa, kun totesivat sen kuuluvan tapoihin, ja äitini sai tarpeeksi vanhanaikaisista kyläläisistä, jotka kuiskuttelivat hänen selkänsä takana äpäristä. En muista heidän häistään mitään. Oli vaikea kuvitella heitä säteilemässä kiviportailla, ottamassa arvokkaita askelia, rakkaiden ihmisten katsoessa heidän onneaan ihailevasti. Ei heillä ollut sellaisia ihmisiä ympärillään. Veikkaan, että he suhtautuivat siihen työtehtävän lailla, joka piti saada pois alta, että saivat sitten olla rauhassa muiden kyselyiltä. Ihmettelin, että isäni oli suostunut siihen. Ehkä vielä tuolloin isä välitti - tai halusi uskoa välittävänsä meistä.
Nina askelsi alas portaita, nenäliina puristettuna toiseen nyrkkiin. Punertava nenä ja kuultavat silmät erotti kauemmaksikin. Nina pysähtyi aloilleen nähdessään minut, mutta lähti sitten tulemaan kohti, tervehtien tukkoisesti. Hän pyyhkäisi hiuksia tieltään.
"Heinänuhaa, oletan?" Tarjosin myötätuntoa, johon Nina hymyili kiitollisesti.
"Onko tuttua?" Hänen katseensa pakeni kesämekon alta kurkistaviin paljaisiin sääriin, jotka oli hyttysten syömillä paukamilla.
"Ei nyt ihan viime aikoina", tunnustin. Nina vaihtoi painoa toiselle jalalle ja raapi toisella läikikkäitä jalkojaan. Hän katsahti kirkon ohi hautuumaalle kiusaantuneesti, kuin hänen äitinsä sieltä seuraisi meitä. "No... Me varmaan törmäillään taas pian", Nina sanoi. En osannut lukea oliko hän kiusaantunut vai olisiko hän halunnut pitkittää keskustelua tietämättä miten.
Vastasin myöntävästi ja meinasin jo lähteä omaan suuntaani, kunnes muistin mitä minun oli pitänyt kysyä.
"Hei!" huudahdin tarpeettoman kovaa. Ninan suu aukeni aavistuksen yllätyksestä. "Tota... Ootko sä kertonut Mikolle meistä?"
Nina laski otsallaan olleet aurinkolasit kasvoilleen, jotka teki hänestä heti kovemman näköisen. Nina pyyhkäisi hiuksiaan korvan taakse, suupielet kireänä. "En?"
"No tiedätkö sä sitten mikä sitä vaivaa?"
Nina tarttui olalla roikkuvan käsilaukkunsa kahvaan tiukemmin.
"Miten niin vaivaa?" Hän steppasi kiireisen oloisena paikallaan. "Ja miksi sä siitä nyt yhtäkkiä olet noin huolissasi?"
Kerroin missä kunnossa olin Mikon aiemmin nähnyt ja Nina kirosi äänen.
"Ei se ole sairas. Idiootti vaan", Nina puuskahti. "En tiedä mitä se nykyisin napsii, mutta ainakin joskus otti adhd-lääkkeitä, Ritalinia tai jotakin sellaista, Adderalia se ei varmaan saa edes käsiinsä. Tai mitä nyt rahalla ei saisi, kai se keinot keksii."
Tungin kädet taskuihin. En todellakaan ollut omassa elementissäni lääketieteellisissä asioissa ja vieraat nimet eivät merkinneet minulle yhtään mitään.
"Siis sillä on adhd?"
"Nimenomaan ei ole. Sillä on vaan kieroutunut ajatus, että loistaa työssään niiden takia." Ninan huulet sinetöityi tiukasti yhteen sen jälkeen.
Nielaisin niin, että kuulin sen itsekin. Se selittäisi miksi Miko oli niin huonovointinen, vaikkei ollut juonut paljoakaan. Nina heitti varoittavan katseen pronssisten lasejensa kehyksen yli.
"Äläkä tuomitse liian kovasti, tein samaa kun vielä opiskelin."
Ei tullut mieleenkään. Kiiltokuvamainen kalvo repeili mielikuvistani. Itse olin sentään rehellisesti paska kaikessa.
"Sehän on lomalla", totesin. Nina hymisi mietteliäästi.
"Ajattelin kanssa että se lopetti jo valmistumisen jälkeen, mutta ei me olla hirveästi oltu tekemisissä viime aikoina ja..ja olisi parempi ettet mainitse tästä että kerroin."
Huomautin, ettei minulla pahemmin ollut ketään niin tärkeää ihmistä kelle kertoa moista. Nina hymyili lempeästi takaisin, uskomatta minua, ja päässäni humisi Mikon sanat. Nina ei rakasta sua.
Kesäyö tunki avonaisesta ikkunasta sisään, tuuli oli edelleen lämmin. Mopojen ajoittaiset kirskahtelut ja satunnaiset murrosikäisten rikkonaiset rääkymiset kuuluivat kaukaa. Jokaisen ikkunan takana olevan itikan kuvitteli kuulevansa ja jollain tavalla ne pienet verenimijät löysivät aina itsensä sisälle asti. Odotin tarkoituksella, että aurinko vierähti taivaalta kuin veriappelsiini sahalaitaisen puuston taakse ennen kuin noukin kännykän hyppysiini. Tuttu ontto tuuttaus odotti linjan päässä. Tiesin, ettei hän vastaisi. Jätin viestin vastaajaan ja pyysin soittamaan, sivussa mainitsin vanhan automme. Vihasin anoa Eliaksen kaltaiselta ihmiseltä, joka nautti kokemastaan yliotteesta, mutta samalla halusin todella tietää mitä vanhalle autollemme oli tapahtunut. Isä oli voittanut sen aikoinaan vedossa työkaveriltaan, ja se seisoi autotallissa siitä asti odottamassa että Elias olisi riittävän vanha ajamaan sitä.
Saatoin kysyä Eliakselta autosta, mutten siitä yöstä, kun veljellä oli selittämätön ilme kasvoillaan, jota en ollut aikaisemmin nähnyt hänellä. Kuin joku olisi pudonnut rakennuksen katolta hänen edessään, ja kylmät väreet eivät olisi lopettaneet aaltoilemasta hänen selkärankaansa pitkin, läpi koko kehon lukuisten pienten sähköshokkien tavoin. Elias ei järkyttynyt usein. En kysynyt mitään edes silloin, kun hän juoksi ylös portaita, joka toisen askelman yli harppoen aina makuuhuoneeseen asti, paiskasi oven kiinni ja itki. Minun roolini oli esittää etten kuullut mitään. Istuin olohuoneen sohvalla ja vaihtelin kanavia, silmät tiukasti ruudussa. Nousin varovasti ylös vasta kun yläkerta hiljeni.
Veljeni julmuus oli ollut hänen tapansa sanoa hyvästit jo etukäteen, että olisin valmis siihen hetkeen, kun todella olisin yksin. Olin tiedostamattani aina tiennyt, että niin tulisi tapahtumaan. Luotin vain maahan jalkojeni alla. Se kantoi, ja jos jossain vaiheessa ei kantaisi, olisi todennäköisesti kyse maailmanlopusta, ja sen jälkeen kaikki oli yksi hailea muutenkin. Tiesin veljeni olleen jossain siellä vastaamattomien puheluiden ja arpisen ihon takana, mutta se näyttäytyi niin harvoin, että saattoi yhtä hyvin olla vain kangastus. Jos joku olisi kysynyt Eliakselta, mistä ne arvet johtuivat, olisi hän keksinyt hienoja syitä, jotka saivat ne kuulostamaan seurasta riippuen joko vaaralliselta tai typerältä. Moottoripyörällä kaatuminen, katutappelut, kotibileissä ikkunan läpi paiskautuminen. Perheen sisällä niitä katsottiin ruokapöydässä väistellen, painettiin pää leukaa vasten, ruokarukouksen hartaudella. Siinä talossa ei vaan koskaan kuultu ainuttakaan rukousta. Vanhempana uusia arpia ei enää tullut, kun Elias kasvoi riittävän vahvaksi puolustautuakseen, eikä isä luottanut omiin humalan haperruttaneisiin nyrkkeihinsä. Silti isä oli se, joka tuntui sekä pitäneen Eliaksen kasassa, että tuhosi hänet.
Näin siluettini ja suttuiset kasvonpiirteet pimeästä televisiosta, kun kännykän valo hohti kuumaista väritöntä valoa niille. Sormeni häilyi puhelimen näytön yllä ja mietin kuka ja mikä niitä ohjasi parhaillaan. Järki vai sydän? Yritin pyyhkiä mielestäni menneisyyden ja keskittyä siihen mitä oli nyt. Lopulta klikkasin laatikkoa, jonka taustaväri muuttui samalla hetkellä, ja lähetin kaveripyynnön menemään. En keksinyt montaa asiaa mitä sillä voisi menettää.