Mielialani heittelehti sellaista ympyrää, että olin iltapäivään mennessä käynyt tunneruletin lävitse. Aamulla olin tarmoa täynnä, kahteentoista mennessä en ollut päässyt ylös ja aloin menettää toivoni. Yhdeltä itkin, tai päivästä riippuen raivosin miksi olin niin kykenemätön ihminen, etten kyennyt tähänkään, ja kahdelta olin tunnoton. Joskus vihasin äitiäni, toisinaan koin niin suurta kaipuuta ja lohduttomuutta, että halasin tyynyäni saadakseni unta. Miko laittoi viestejä tasaisena virtana ja inhotti olla toiselle harmiksi. Hänellä ei pitkään aikaan ollut voinut olla niin huonoa kesälomaa.
Olin tuijottanut jo tovin äänettömänä pysynyttä kaappikelloa olohuoneen seinustalla, suoraa isän vanhan keinutuolin vieressä. Ne olivatkin ainoita asioita, jotka kuuluivat isälle talossa. Pakenin kotoa, kun mieleni valtasi epämiellyttävä ja järjetön pelko, että kaappikello yhtäkkiä alkaisikin taas soimaan. Se oli soinut viimeisen kerran isän asuessa kotona, eikä kukaan ollut sen jälkeen viitsinyt vetää sitä.
Silmänilonani oli baarimikko, jonka kanssa loin kuvitelmissani yhteyden, johon enää vain odotin vastausta. Sitä ei kuitenkaan kuulunut edes usean väkinäisen käyntikerran jälkeen, joten yritin hyväksyä ettei mies vain ollut kiinnostunut. Tosin tätä menoa hän ajatteli minun olevan alkoholisti eikä ainakaan kiinnostuisi, kun kävin paikalla milloin hänen vuokseen, milloin Mikon kanssa. Puolustukseksi otin usein myös alkoholittomia vaihtoehtoja, jotka toivoin hänen pistävän merkille, vaikka senkin ajattelu teki olosta epätoivoisen. Olin kuitenkin pian 27 ja viimeisin suhteeni oli päättynyt yliopiston alkuun, kun halusin keskittyä itseeni ja opiskeluun. Sen jälkeen olin kokeillut deittailua vain pariin kertaan ja ne kaikki olivat fiaskoja. Joko totesin olevani aivan liian hyvä tai aivan liian huono toiselle, vaikka tiesin sen olevan väärä tapa ajatella. Halusin jonkun tuiki tavallisen miehen, mutta miten sellaisen löytäminen pystyi olla näin vaikeaa? Olisi tietysti parempi surra ensin äiti pois ja sen jälkeen tehdä päätöksiä ihmissuhteissa. Äiti oli kuitenkin kuollut ja kuolleena hän pysyisi, ja minun tehtäväni oli yrittää elää oma elämäni, joten kuka minua oli syyttelemään jos hain hetken elämäniloa tuntemattomilta ihmisiltä?
Baarimikko, jonka nimeksi tiesin Juho, oli ja pysyi tylsän ammattimaisena. Kerrankin kun olisin ottanut vastaan viattomiksi puettuna vihjailevia lauseita tai silmäyksiä, Juho vain hymyili säädyllisesti ja päätin, että sellaiset miehet saivat jäädä tältä illalta. Noukin pettyneenä limsani, josta en edes pitänyt, ja siirryin ulos tuijottamaan pieniä lasissa elehtiviä hiilihappokuplia. Pyörittelin jääpaloja ja katselin kimalaisen hallitsemattomalta näyttävää pörräystä viereisen pöydän ääressä.
En ollut humalassa, joten alkoholi ei käynyt syyksi siitä, että bongatessani Aaronin viereisen marketin pihalla, olin valmis näyttämään itselleni, että kyllä minä miehen saisin. Ja mikäli tiesin jo valmiiksi hänen olevan helppo, päätin sivuuttaa sen ja antaa kaiken kunnian itselleni. Aaron nosti kauppakassista vapaata kättään tervehdykseen.
"Mitenkäs teidän salapoliisihommat etenee? Kysyin Eliakselta Terhistä, muttei siitä apua taida olla."
"Äh, ei puhuta siitä."
Sen sijaan ehdotin, että jatkaisimme samaa matkaa, sillä muutoin minulla olisi tiedossa vain tympeä yksinäinen ilta kera sosiaalisen median ja elämäntapaneuvojien, jotka eivät tienneet todellisuudessa mitään elämästä. Helpotuin, kun Aaron ei kaivannut pitkää sarjaa vihjailua, että olimme samalla aaltopituudella. Pari kosketusta, kaunista sanaa, ja Aaronin käsivarsi tuntui lämpimältä ympärilläni. Se oli oikeastaan niin helppoa, etten saanut siitä mitään irti.
Oli huono idea maata hänen kanssaan sen jälkeen, kun niin sanotusti pestasin hänet vapaaehtoiseksi tietolähteeksi, mutta Mikon ei tarvinnut tietää, enkä uskonut Aaronilla olevan tapana huudella asioitaan kylillä. Loppujen lopuksi oli kyse vain siitä, että olin surullinen ja Aaron oli...Mitä hän oli? Koiranpentusilmäinen renttu, joka olisi ennen ollut viimeisenä listalla niistä ihmisistä, joiden kanssa halusin harrastaa seksiä sääliäkseni itseäni vielä vähän lisää. Minulla olisi alkuperäisen suunnitelman mukaan pitänyt olla tässä vaiheessa kravattiin arkenakin pukeutuva aviomies, joka aamuisin jauhoi kahviporotkin tuoreista pavuista, jotka tuoksuivat pitkin avoimella konseptilla rakennettua omakotitaloamme, mutta tässä sitä oltiin. Aaron vaikutti mieheltä, joka joi kahvinsa vaikka palaneena jos se säästi rahaa, mutta minua ei kiinnostanut sillä hetkellä kahvi, tai se oliko Aaron nuoruuden aikaisen minäni ihanneaviomies, koska tiesin ettei ollut. Enkä usko, että minäkään täytin jokaista kohtaa miehen vastaavasta kumppanitoivelistasta, jos hän sellaista piti. Ainakaan en osannut kuvitella hänen pitävän. Aaron oli se henkilö, jota oltaisiin kuoltuaan kuvailtu dokumentissa kohteliaasti sanoin: "piti naisista", kuten jokaista perverssiä Hollywood-ukkoa kuvailtiin. Sillä erotuksella, että Aaron ei ollut tiettävästi seksuaalirikollinen. Minkäänlaista logiikkaa siitä mistä ja miten mies löysi seuransa ei ollut havaittavissa. Joukossa oli nuoria, vanhempia, blondeja, tummahipiäisiä, ulkomaalaisia turisteja, pitkiä, työkeikalla olevia pukunaisia, paikallisia, urheilullisia ja minun kaltaisiani, jotka korkeintaan katsoivat urheilua. Kaikki kelpasi, enkä osannut päättää mitä se kertoi Aaronista.
Tein itselleni selväksi jo saapuessamme Aaronin luokse etten jäisi yöksi. Siitä syystä olin myös vastannut Aaronille "sun luokse", kun mies kysyi kumman luokse haluaisin mennä, jotten joutuisi tilanteeseen, jossa päätyisin potkimaan miehen ulos vastoin hänen tahtoaan. Ja vaikka asuin nyt yksin, tuntui väärältä viedä Aaron kotiin, josta äiti oli vastikään poistunut. Todennäköisesti Aaronin sijasta ajattelisin vain sitä miten kaikki tuoksui edelleen äidiltä; puhtailta pyykeiltä ja mintulta, jonka tuoksu tarrautui kesäisin äidin käsiin puutarhasta. En tahtonut Aaronia näkemään elämääni ja suruani niin läheltä.
Aaron oli eleissään anteeksipyytelemätön. Hän ei yrittänyt kieltää etteikö tehnyt tätä usein muiden kanssa. Yritin nähdä hänen ryhdistään johtuiko se siitä, että hän oli luovuttanut; ihmiset eivät muuttaisi mielipidettään hänestä kuitenkaan, vai eikö hän vain välittänyt meitä muita kuolevaisia sitovista moraalisäännöistä?
"Muutitko mielesi?" Aaron istui viereeni.
"En." Ristin jalkani toisen ylle. "Mietin vain."
"Mitä?" Kysymys tuli niin nopeasti, että sitä olisi voinut luulla malttamattomaksi.
"Että täällä on yllättävän kotoisaa."
Aaron katsoi ympärilleen itsekin kuin ei aikaisemmin olisi ajatellut sitä.
"Ai."
"Odotin jotain jännempää", sanoin, hymyn kareen venyessä miehen kasvoille.
"Pitäisikö loukkaantua että luulit oikeasti löytäväsi täältä ruumiita ja oopiumiluolan?" Aaron kysyi. Miehen silmät tuikki utuisen valaistuksen alla.
"Ja siitä huolimatta olen täällä", täsmensin. "Taitaa kertoa enemmän minusta kuin sinusta."
Aaron selitti teinivuosien ulkomaanmatkasta. Siitä miten oli liftannut Espanjaan asti, päätynyt tuntemattoman häihin esittämään sukulaista ja paluumatkalla kuljettanut nuuskaa Ruotsin kautta. Istuin pienenä myttynä sohvalla ja mietin miten helvetissä ajauduin kuuntelemaan tällaista. Aaronilla ei ollut kiire ja minulla alkoi loppua kärsivällisyys. Halusin päästä kotiin ennen aamua enkä varmasti ollut lähtemässä täältä vain ikävystyttävän tarinan kera.
"Aaron", keskeytin.
"No?"
"Miksi sä selität tätä mulle?"
Aaron nauroi ja tajusin vasta siinä vaiheessa, että hän vain odotti minulta jotain merkkiä, että olin saanut tarpeekseni kulmien alta kuikuilusta.
"Luuletko sä että mitään tuosta oikeasti tapahtui?" Aaron tuuppasi minua olkavarteen niin että tasapainoni horjui. Kampesin itseni ylös sohvalta ja siirryin kömpelösti sohvan toisesta päädystä lähemmäs, antaen tälle samalla mitalla takaisin.
"Sulla on sellainen maine, että voisin uskoa mitä tahansa!"
"On vai?" Aaron nuorentui monella vuodella nauraessaan. Sen jäykkä hartialinja rentoutui ja posket punoitti aavistuksen. "Enpä ole kuullutkaan." Seurasin miten se asettui selälleen ja tuijotti kattoa, kädet niskan takana. Sitten hän huomasi katseeni. Juuri kun ajattelin hänen sanovan jotain, mies sulki suunsa ja pyyhkäisi hiuksiaan, jotka muuttui kinuskiksi valon alla. Hetken päästä se sanoi haudanvakavana sen, mitä oli kenties miettinyt: "Katsominen maksaa vitosen ja koskeminen kympin."
Pyrskähdin. Aaronin pokka oli pettää.
"Olen huolissani sun työehtosopimuksesta noilla hinnoilla!" huudahdin.
Mies laski jalkansa alas sohvalta.
"Sä olet kuullut selvästi musta, mutta mä en tiedä juuri mitään susta. Tai no niitä itsestäänselvyyksiä lukuun ottamatta."
Yritin miettiä. Oli helppo puhua Aaronista, kun tämä tuntui tietävän kuka oli. Olin joskus ollut samanlainen, mutta uusi minä oli jotakin hataraa, joka oli vasta muotoutumassa. Pelkäsin, että se minä oli vielä liian särkyvä kerrottavaksi. Etsiessäni sanoja otin haltuuni tilan, jonka Aaron oli vierestään jättänyt avonaiseksi siirrettyään jalkansa alas.
"Olin ainakin joskus perfektionisti ja todella huono häviäjä."
Mies kohotti leukaansa. "Entä nyt?"
"En tiedä", hypistelin tutkivasti sen paidan kangasta sormien välissä. Se oli puuvillaa. "Mutta en sellainen."
Aaron vilkaisi käsiäni.
"No hyvä."
Aaron näki ehkä katseeni värähtävän.
"Koska taisit inhota mua silloin", hän korjasi.
Haukkasin tyhjää ilmaa, kun yritin kieltää asiaa.
"Enhän. En ymmärtänyt tai tuntenut sua olisi parempi tapa ilmaista sitä."
"Tai sitten voit vaan myöntää, että olit vähän snobi?" Aaron ehdotti. Tyytyväinen hymy oli jäänyt sen kasvoille. Suljin silmäni, ettei tarvitsisi katsoa toisen hilpeyttä.
"No myönnetään sitten", puuskahdin.
Tunsin ilmavirran ihollani ja sohvan istuintyynyn vajoamisen, kun Aaron siirtyi lähemmäs ja toi huulensa omilleni. Vieras - toisen ihmisen lämpö levittyi pitkin kasvojani, käsivarsista sormiin ja sydämestä alaspäin. Sen hetken olin hyväksytty eikä sillä ollut merkitystä, että jätin koulun kesken, enkä ollut varma tulisiko minusta koskaan mitään. Äidin kasvot haalistuivat mielestäni vain hämäräksi taustasumuksi.
Tiesin olevani vain yksi muiden joukossa Aaronille, mutta se ei tuntunut siltä sillä hetkellä. Toviksi unohdin äidin, joka oli nyt vain kuva ruusukultaisissa kehyksissä olohuoneen sivupöydällä, ja isä hylätty keinutuoli olohuoneen nurkassa. Nariseva keinutuoli kun ei vetänyt vertoja Yhdysvalloille ja mahdollisuuksille, joita se suuruudessaan piti sisällään. En sinänsä syyttänyt isää lähdöstä, menestyksen vainu oli veressämme. Olin samanlainen kunnes pääni sanoi ei enää. Ei enää unettomia öitä ja yksinäisiä viikonloppuja, sillä en ollut ehtinyt tutustua kehenkään opiskelukaupungissa. Silti olisin halunnut olla tärkeä edes hetken, työuupumuksen olisi kerennyt myöhemminkin. Uupumus oli muutenkin hankala syy nykymaailmassa, jossa kaikki olivat uupuneita. Joko työhön, perhe-elämään, negatiivisiin uutisiin, yksinkertaisesti maailman kuonan tulvaan.
Kun sitten lähdin aamuyöstä Aaronin luota, naapuri oli kylpytakissa ja Crocseissa viemässä roskia, ja pysähtyi roskapöntön eteen tuijottamaan minua. Nyökkäsin tervehdykseksi, josta herra vaikutti olevan loukkaantunut.
"On se kumma, kun te ette osaa pysyä poissa tuon huumediilerin luota."
Pysähdyin aloilleni. "Huumediilerin?"
"Niin. Sitähän te siellä teette kun porukkaa lappaa sisään kuin hypermarketeissa ennen joulua."
"Anteeksi?"
"Onhan se toki helpompi näytellä tietämätöntä. Siellä juuri kävi yksi toinenkin nainen ja joku mies."
Mies ei säästellyt hapanta naamaansa.
"En ymmärrä yhtään mistä puhut, mutta kiitos vaan huolenpidosta."
"Tuossa talossa asuu rikolli-"
Ulko-ovi narahti, ja käännyimme molemmat äänen suuntaan. Valot syttyivät uudestaan Aaronin kuistille, kun mies ilmestyi valkoinen ryppyinen t-paita yllään ulos. Kuvittelin näkevinäni edelleen sormien painaumat, johon olin aikaisemmin tarttunut saadakseni hänet ottamaan sen pois päältään.
"Onko täällä joku ongelma?" Aaron kysyi ja nojasi kaiteeseen. Pudistelin päätäni. Naapuri heristi sormeaan: "Joku päivä ne vielä saavat sinut, sanonpahan vain!"
Ele huvitti Aaronia, joka katsoi hellästi pää kallellaan vanhan miehen uhoa.
"Ehkä saavat ehkä ei, mutta vieppä ne rumat tohvelisi nyt helvettiin pihaltani."
"Tämä ei ensinnäkään ole pihaasi, ja toiseksi vanhempasi tuon talon sinulle kovalla työllä ovat maksaneet!"
"Aivan sama kuka on tehnyt mitä, mutta lopeta viattomien ihmisten häiriköinti keskellä yötä tai soitan itse poliisit tänne selvittämään miksi hiiviskelet tähän aikaan pelkässä aamutakissa ulkona", Aaron uhkasi.
Niinkin typerä kuin riita olikin, se sai naapurin suhisemaan kiukkua ilmaan niin, että vain nenä värisi, ja tömisteli sitten takaisin pihamaalleen. Aaronin hymy hyytyi vanhemman miehen lähdettyä.
"Nähdään", hän toivotti ennen perääntymistään sisälle. Yökkösen siivet räpsivät etuoven lamppua vasten paperisen hentoina. Seisoin paikoillani aina siihen asti, että kuistin valo sammui taas.
Päätin ettei tästä kerrota terapeutille eikä Mikolle, eikä tämä toistuisi. Ainakaan ennen kuin olin selvittänyt ajatukseni itselleni. Yön jälkeen Aaron otti kuitenkin vapaudekseen hymyillä aina nähdessämme. Joskus se oli kunnon hymy, toisinaan vain nopea ele, jossa suupielet kaartuivat. Emme tervehtineet sanoin, mutta osasin aina odottaa, että mies teki selväksi huomanneensa minut. Yritin esittää, että tämä oli elämässäni normaalia, mutta ei se ollut. Kohdallani olisi ollut sama asia mennä lentokentälle väittämään olevani lennon kapteeni ja noussut koneen ohjaamoon. Koneet sentään toimivat tietyllä logiikalla, ihmiset olivat arvaamattomia.
"Aaron yrittää flirttailla sulle", Miko huomautti kylällä ollessamme. Aivan kuin en koko aikaa yrittäisi olla huomaamatta asiaa.
"Kaikkiahan se yrittää."
Miko myöntyi, mutta tuntui pahalta jättää kertomatta mitä oli tapahtunut. En ollut myöskään pyytänyt Aaronia olemaan puhumatta asiasta, vaan ottanut sen oletuksena, joten mies voisi pahimmillaan lipsauttaa asian. Oli kuitenkin epätodennäköistä, että Aaron ja Miko päätyisivät puhumaan asiasta lainkaan.
"Saikohan se väärän käsityksen viimeksi kun juttelitte?" Miko kysyi, sympaattisen huolestuneesti.
Tunsin hikoilevani, mutta saatoin vain kuvitellakin sen. Ehkä se oli kuumuus.
"Oletko kateellinen?" heitin leikkisästi. Olisin kuitenkin mielummin sivuuttanut koko keskustelun.
"Erittäin, en voisi muuta halutakaan kuin miehen, jolle joutuisin muistuttamaan nimestäni että se muistaisi sen kaikkien muiden joukosta."
Olisi pitänyt sanoa jotain siinä vaiheessa, mutta en sanonut. Ajattelin todella, etten sekaantuisi Aaroniin enempää, eikä kertominen tuntunut merkitykselliseltä. Ja ennen olin pitänyt lupaukset itselleni poikkeuksetta niin hyvin, että toinen nimeni olisi voinut olla itsekuri, kunnes kaikki alkoi lipsua. Hypokriittinä kuitenkin toivoin Mikon kertovan, mikäli hänen ilmiselvään Aaronia torjuvaan käyttäytymiseensä oli jokin syy.
"Sanoiko se jotain idioottimaista sulle siellä baarin edessä vai mistä kenkä puristaa?"
"En vaan pidä siitä, meillä ei ole mitään yhteistä. Enkä ymmärrä miten yhtäkkiä oot kuin se et olisi ollut sinä, joka ensimmäisenä kutsui sitä riesaksi."
Mikolla oli pointti, mutta minullakin oli syyni. Olin saattanut aliarvioida Aaronin. Olin odottanut häneltä keskinkertaista seuraa ja älyä, mutta sen sijaan sain sinne päästyäni alkaa hävetä omia ennakkoluulojani. Sitähän en voinut tietenkään tunnustaa Mikolle.
"No sillä on maineensa, mutta veikkaan ettei puoletkaan niistä pidä paikkaansa", sanoin. Yritin pehmittää Mikon tyytymättömästi alas vetäyvien suupielten kaarta.
"Jos sanot niin."
"Et voi sanoa etteikö osa niistä huhuista ole täysin älyttömiä, ihmiset puhuu kuin se olisi joku Playboy-talo koksubileineen päivineen."
Miko otti kasvoilleen vakavan ilmeen. "En kommentoi tuohon yhtään mitään."
Pörrötin miehen hiuksia, jotka olivat lakasta tai muotovaahdosta karheammat miltä näyttivät.
"Voitko lopettaa tuon hiusten muotoilemisen, ettei tekisi niin pahaa sotkea niitä?" kysyin. Miko mulkaisi pahaenteisesti ja yritti vaivihkaa korjata hiuksiaan entiselleen.
"Kuka sua täällä edes on katsomassa sillä silmällä?" kiusasin.
En tarkoittanut sitä loukkauksena, mutta fakta oli, että ajattelin Mikon lähdön osaksi johtuneen siitä, ettei se kokenut sopivansa tänne. Saarella ei ollut mitään tietoakaan seksuaalivähemmistöjen tukemisesta ja meno oli vähintäänkin vanhoillista. Mies ei ollut kova puhumaan asiasta, enkä minä kyselemään. Ajattelin kai kunnioittavani sitä niin, mutta ehkä se olisi kaivannut jonkun jolle puhua.