Kukkia ei pihalla enää ollut, ne oli ollut äidin juttuja, eikä Kaisua kiinnostanut puutarhahommat. Ruohon pituudesta valmistauduin jo siihen, että sisko keksisi passittaa minut ruohonleikkuuseen nyt kun olin kerta paikalla. En ollut varma oliko Konsta ehtinyt jo muuttaa Kaisun mukana, onhan omakotitalo aika yksinäinen ilman lemmikkejä tai muita ihmisiä. Punainen puutalo oli maalattu vasta hiljattain, ja valkoiset ikkunanpielet hohtivat sitä vasten. Kaikki lähitienoon omakotitalot noudattivat tyyliltään samaa, ne olivat vain jokainen hiukan eri sävyisiä ja kokoisia keskenään. Toisia oltiin uusittu enemmän kuin muita.
Koputin oveen, koska muistin kuinka kuulovaurioita aiheuttava ääni ovikellossa oli, kun se kaikui säröisenä ja korkeana omakotitalossa. Kaisu tuli avaamaan oven epäilevän oloisena, kurkisti vain ensin ohuen kaistaleen läpi. Siskon silmät suurenivat heti, kun näimme puolikkaat kasvot toisistamme.
"Herranvittu mä luulin, että olisit joku ovikaupustelija!" Kaisu huudahti. No periaatteessahan minä olin kaupustelija, lomalla vaan.
Esittelin ilmaa vieressäni: "Siitä puheen ollen, olisi just sulle nyt erinomainen tarjous aivan älyttömän mahtavasta imurista!"
Kaisu tökkäsi minua käsivarteen.
"Pelleily seis ja tuu sisälle sieltä. Mikset sä ilmoittanut mitään?"
"Hyväksytkö vastauksen en tiedä?" ehdotin.
Kaisu katsoi kuin jollain täikammalla läpi jokaisen senttimetrin minusta, että näkisi kaikki muutokset. Oliko minulla meneillään jokin uusi tyylivaihe, näytinkö väsyneemmältä mitä ennen? Olinko laihtunut tai lihonut? Olinko todella siinä sen edessä yhtäkkiä enkä kuvakkeena sosiaalisessa mediassa?
"Haluaisin sanoa en, mutta ei olla nähty niin pitkään aikaan, että pakkohan se on."
Yritin kuulostella kuuluiko mistään Konstamaista ääntä, kuten auki olevaa urheilulähetystä, mutta sellaisia ei ollut. Naulakossa olevat vaatteetkin näytti kuuluvan kaikki Kaisulle.
"Missäs Konsta?" kysyin.
"Noo sillä on vähän hankalat työajat nyt."
Sisko pakeni keittiöön. Osasi Kaisukin kiertää asioita.
"Eli teillä on taas yksi näistä vaikeista hetkistä suhteessa?" huhuilin perään.
"Niinkin sitä voi sanoa."
Parkkeerasin matkalaukkuni eteisen seinustan viereen, ennen kuin seurasin siskoni vanavedessä lapsuudenkotimme sydämeen.
"Se ei asu täällä?" varmistin. Konstalla oli ollut aina kakkosasunto mantereella, jossa se kävi myös töissä.
"Asuu ja ei asu, en enää tiedä."
Joskus Kaisun puheista epäilin, että Konstalla oli myös kakkosnainen -asunnon lisäksi, mutta pidin turvallisempana etten tiennyt paremmin. Pelkkä ajatus sai huonolle tuulelle, vaikka olin aina pitänyt Konstaa ihan hyvänä tyyppinä.
Olohuoneessa siirryin suoraa tottumuksesta nahkaiseen nojatuoliin, joka oli jo lapsena valikoitunut omaksi paikakseni. Nyt kun Konsta-asia oli saatu sivuutettua, Kaisu tuli perässäni malttamattoman uteliaasti seuraten.
"Ootko sä lomalla?"
Nostin jalat pienelle rahille eteeni. "Ajattelin jäädä kesäksi."
Kaisu yllättyi ja vilkaisi käsissään olevaa keksipakettia. "Oho - tai siis kiva, että olet siinä, mutta siis mistä sä tällaisen päähänpiston sait?"
"Nina pyysi."
En löytänyt itsestäni energiaa selittää koko tarinaa. Kaisu heitti keksit eteeni, jotka se oli keittiössä piipahtaessaan ottanut mukaan ja nyökkäsi käymään kiinni.
"Lapsuudenkaverin vuoksi voit tulla, mutta et oman isosiskosi, on tämäkin käytöstä. Ja saanen arvata, että siitä huolimatta aiot vaatia majoitusta täältä?" Kaisu kuroi kädet mielenosoituksellisesti ristiin eteensä.
"Lupaan ettet huomaakaan mua koko kesänä."
Hymyilin viattominta hymyäni. Sillä hymyllä oltiin hankittu vaikka minkälaisille työprojekteille hyväksyntä, mutta osasin sitä käyttää tarvittaessa Kaisuunkin.
Ojentauduin ottamaan keksejä kunnes huomasin merkin.
"Onko täällä politiikka, että vähemmän miellyttäville vieraille annetaan näitä kuivia Digestivejä ja sitten vähän paremmille jotain mihin ei tukehdu?" kysyin.
"Varoitan etukäteen, kun itse tuut kolmekymppiseksi et muuta haluakaan kuin Digestivejä", Kaisu vakuutti ja esimerkiksi otti heti kaksi jo avatusta paketista.
"Ja onhan täällä näitä tyhjiä huoneita, siinä kun valitsemaan vaan."
Oli mahdollista, että se oli Kaisun tapa sanoa olevansa yksinäinen täällä, tai sitten hän ei todella vain välittänyt. Otin kuitenkin yhden keksin hänen pyynnöstään.
"Laitan kahvia tulemaan niin et tukehdu siihen."
Olin kiitollinen Kaisusta, vaikka hän ei ollut lähimaillakaan täydellinen sisko. Kuten en minäkään hyvä veli.
Tuntui hyvältä olla kotona. Lämpöisyys ei johtunut vain kesästä, vaan myös nostalgisesta turvallisuudesta. Kaikki oli kuten ennen ja sen hetken me oltiin kuin oltaisiin taas teinejä ja vanhemmat oli jättänyt meidät kaksin illaksi, kun lähtivät illastamaan ja viettämään laatuaikaa mantereelle, joka merkkasi todellisuudessa varmaan seksiä hotellissa, mutta häveliäisyyttään ajattelivat, ettei tajuttaisi. Animaatio pyöri ruudussa, jota tuijotimme samalla kun Kaisun tee höyrysi pöydällä itseään kylmäksi.
"Sulla on siellä Helsingissä kaikki reilassa?" sisko kysyi, kun mainoskatko toi meidät takaisin tietoisuuteen. Olimme sen verran harvoin yhteyksissä, että olisi vienyt liikaa aikaa aloittaa alusta alkaen. En muistanut enää mitkä olivat viimeiset kuulumiset, jotka hänelle olin kertonut.
"On asunto ja työpaikka, eli eiköhän tässä pärjäillä."
"Niin tyypillistä sua, saa sitä joskus ääneenkin valittaa vaikka tavallaan kaikki olisi hyvin."
Minähän sen työni olin valinnut, joten jätin valituksen muille. Naurettiin hetki Wonderbarin nimelle ja oikeastaan koko kylälle, vaikka tiedettiin, että jos voitaisiin, mentäisiin takaisin siihen aikaan kun meillä oli vielä useita vuosia lapsuutta jäljellä niillä kaduilla.
"Mites se Nina? Oon nähnyt sen joskus kaupassa käydessä ja kävi se kerran samassa joogassa mun kanssa, muttei tainnut sopia sille kun ei enää sen jälkeen käynyt", Kaisu kysyi. Nina ja jooga ei todellakaan kuulostanut todennäköiseltä yhdistelmältä.
"Ensisilmäyksellä okei, mutta en tiedä... Sillä on tää päähänpisto selvittää sen Terhin katoaminen äitinsä puolesta."
Siskon katse ei palannut ruutuun kun mainokset loppuivat.
"Jos multa kysytään - mitä kukaan ei tee..." Kaisu nosti koristetyynyä selkänsä takaa parempaan asentoon. "Musta toi ei kuulosta mitenkään hyvältä, mutta enhän tietysti sitä tunnekaan sillä tavalla."
"Älä muhun katso, en ole puhunut sen kanssa kasvotusten varmaan kolmeen vuoteen."
"No mutta ainakaan se ei ole yksin nyt vaikeana hetkenä", Kaisu myöntyi. Tuoko oli sitä positiivisuutta ja mielenrauhaa, jota ne siellä joogassa harjoitti? Sitä ne yritti työhyvinvoinnissa mainostaa, mutta hektisessä työssä oli nopeampaa napata tabletteja.
Nousin viikonloppuun niin aikaisin, että ainoa seura oli keittiön tikittävä kello ja kahvinkeittimen porina. Paahteinen aromi herätti aistit ja avatusta ikkunasta kuului ensimmäisten lintujen tervehdykset. Kaisu nukkui vielä jos suljettuun oveen oli luottamista. Söin kaikessa hiljaisuudessa ja tunsin talon ympärilläni huokailevan menneitä muistoja. En pystyisi asumaan siinä talossa pysyvästi, vaikka miten se halaisi minut tuttuuden täkkiin. Jos jäisin sinne, jäisin kiinni siihen lapseen, joka joskus olin. Seinät, samat huonekalujen kolhut ja kodinkoneiden humina olivat kaikki kurkkua kuristavan tuttuja, niihin kiinnitti vasta nyt huomiota. Sen jälkeen söin katse visusti pöydässä ja lähdin lenkille. Pelkäsin kiintyväni taloon uudelleen.
Minulla ei ollut harrastuksia, ei oikeasti. Jos kysyttiin, sanoin harrastavani lenkkeilyä koska se on riittävän neutraali ja uskottava, eikä kukaan vaadi sinua todistamaan taitojasi: "no näytäpä miten lenkkeillään" samalla tavalla, kun kysytään jos sanoo osaavansa jotain erikoista ja hienoa. Todellisuudessa kävin lenkeillä vain keväästä kesään ja lehtien kadottua puista katosin minäkin. Vaikka eihän siinä todellisuudessa ollut mitään väärää, mutta itse tunsi huijaavansa sanomattomia sääntöjä.
Lähimmän talon etupihalta kääntyi maasturi, kun kävelin verkkaisesti kotitietä pitkin. Kevyt lämmin tuuli livahti t-paidan väljistä hihoista sisään, jatkoi puiden lehtiin, jotka kuiskivat havistessaan. Hölkkäsin Terhin perheen talon edestä, enkä voinut olla vilkaisematta, vaikka tiesin etteivät Terhin lapset tai mies enää asuneet siellä. En tiennyt mihin he olivat lähteneet. Pienilehtisten pensasaitojen ja naapurin koristekirsikkapuiden lomasta oli vaikea nähdä, että alueella voisi tapahtua mitään ikävää. Silti Terhi oli kokenut jotain, joka sai hänet muuttumaan aineettomaksi muistoksi. Uusilla asukkailla oli lasten kahluuallas ja värikäs muovinen liukumäki etupihallaan, sekä ilmasta tyhjentynyt jalkapallo. Koiran haukunta raikui sisältä.
Jalat veivät tuttuja reittejä, läpi routavaurioituneet sivutiet ja vanhan jäätelökioskin parkkipaikan. Kioskista oli jäljellä vain metallinen roskakori. Puistomaisten lehmustojen jälkeen irtautui taas kauas katoava yksinäinen tie, jonka varrelle omakotitalot oltiin ripoteltu. Säikähdin kun ilmaa halkoi kantava huuto.
"En uskonut että tulisit!" Aaronin ääni kaikui pihamaalta, terassin edestä. Terassin portaiden yksi askelma oli nyrjähtänyt sijoiltaan irti ja roikkui vaivoin vain toiselta puolelta. Olin varma, että Aaron osasi korjata sen jos vain halusi, mutta ilmeisesti ei halunnut tai viitsinyt. Sen sijaan mies makasi rantatuolilla aurinkolasit päässä ja painoi jotakin kasvojaan vasten. Osoitin vaatteitani, jotta tuo tajuaisi olevani lenkillä. Sen sijasta eleeni sai miehen kurtistamaan kulmiaan ja ottamaan lasit pois vapaalla kädellään. Tummien lasien takaa paljastui yhtä tumma mustelma.
"Varo ettet joudu pidätetyksi kun näyttäydyt talon läheisyydessä", Aaron huomautti, välittämättä kysyvää katsettani.
"Mitä?" älähdin takaisin ja kävelin lähemmäs.
"Ai se ei ollutkaan yleinen harhaluulo?" Mies yritti nauraa, mutta irvisti sitten kivusta ja painoi herne-maissi-paprika-pakastetta tiukemmin naamaansa. Aurinkolasit putosivat nurmelle tuolin viereen.
"Voi olla, en ole ehtinyt kuunnella kuumimpia juoruja tänne tultuani", tunnustin. "Mutta ihmettelen miten en ehtinyt kuulla sitä, että oot saanut turpaasi?"
Aaron katsoi silmiään siristellen tuolistaan, joko auringon tai säryn vuoksi.
"Väärinymmärrys vaan."
"Niin varmasti."
Sen todella pitäisi laittaa pakastepussin ja kasvojen väliin jotain, mistä en voinut olla huomauttamatta.
"Laittaisit jonkun kankaan siihen ympärille."
"Hei - mä yritän tässä olla tuntematta mitään, että naaman pakkasenpuremat ei juuri nyt huoleta." Aaron paiskasi pussin maahan ja huomasin vesinoron, joka valui miehen käsivartta pitkin.
"Ei tämä pysy edes kylmänä riittävän pitkään", hän valitti.
Meinasin jatkaa matkaa. Yhden saarella viettämäni yön aikana Aaron oli jo ehtinyt saada turpaansa, enkä todellakaan halunnut kenenkään ajattelevan, että minulla oli jotain kytköksiä häneen.
"Olet kumminkin okei?" kysyin kuitenkin kohteliaisuudesta. Aaron ja kunnossa oleminen olivat tosiasiassa toisiaan luotaantyöntävät voimat.
"Olen olen. On sitä ennenkin turpaan saatu, tää on hyvä parissa päivässä. Mustelma voi sitten olla vähän ikävämpi seuralainen."
Aaron noukki aurinkolasinsa maasta ja asetti ne paitansa kauluksesta roikkumaan.
"Ja romuttuneen egon parantelussa menee ainakin vuosi?" ehdotin. Käännyimme molemmat rahisevien renkaiden äänen suuntaan. Aaron seurasi ohi ajavaa autoa ja kääntyi sitten puoleeni: "Siinä ei ole paljoa mitä menettää."
Toivotin miehelle paranemisia ja poistuin yleiselle jalkakäytävälle, eihän se ansainnut tulla kenenkään hakkaamaksi vaikka typerä olikin. Niin haluaisin muiden ajattelevan jos olisin samassa tilassa. Tosin itselläni turpaan saaminen ei ollut mikään yleinen sattuma, eli ehkä Aaron oli ansainnut särkynsä ainakin osittain. Ehdin ottaa vain pari askelta poispäin talosta, kun Aaron kutsui sukunimeäni:
"Hei Leppävaara!" Kuulosti oudolta tulla kutsutuksi pelkällä sukunimellä. Töissä puku päällä siihen oli tottunut, mutta vapaa-aika oli asia erikseen. "Tarjous pysyy, mikäli kyllästyt baarin vanhuksiin ja sen Ninan seuraan."
"Pidän mielessä."
"Mulla on aikaa, Korhonen ei ota töihin tällä naamalla", Aaron kertoi, hymyillen vinosti vain sillä puolella naamastaan, joka ei ollut turvonnut. Muistin Korhosen vain hatarasti pelottavan näköisenä miehenä, jonka olin mielessäni niputtanut samaan sarjaan Aaronin isän kanssa.
"Näyttää sen verran ikävältä, että ihan yksillä kauneusunilla et taida päästä", myönsin.
"Auttaa vähän kun on valmiiksi yhtä herttainen kuin minä."
Mietin aina, miten miehellä oli sellainen taito itsekehuun, ja ilmiömäinen tapa hymyillä tilanteissa, jotka eivät hymyillyttäneet.
Kotitiellä nappasin postilaatikosta lehdet, joita sisko ei näyttänyt hakeneen useampaan päivään. Hikiset sormenpäät tuntuivat vain sulavan paperista läpi. Aurinko oli ehtinyt kurota itsensä korkealle polttamaan niskaa. Sisälle mennessä huomasin Kaisun viimein nousseen ylös.
"Unohdat vielä maksaa laskut, kun jätät ne laatikkoon lojumaan", huomautin. Kaisu istui hiukset pystyssä pöydän ääressä ja paineli teepussia teekuppinsa reunaan saadakseen viimeisetkin maun rippeet irti. Hän taisi edelleen käyttää jokaisen teepussin kahteen kertaan.
"Kaikki tulee sähköisenäkin", Kaisu vilkuili sivusilmällä auki olevaa puhelintaan. "Ja kuten hyvin tiedät - on ollut tässä nyt vähän muutakin, ja mainoksiahan ne lähinnä sieltä tuuttaa."
Joko Kaisusta oli tullut vanhemmiten hajamielisempi, tai sitten sitä todella häiritsi sen ja Konstan tilanne enemmän kuin antoi ymmärtää.
"Haluatko sä puhua Konstasta vai et, meinaan eilen sain käsityksen ettet halua?" kysyin. Ääneni ei ollut millään tapaa kannustava, vaan ennemminkin riitaa enteilevä.
"Yhtä paljon kuin sinäkin omista suhteistasi."
"Joo-o mutta te sentään asuitte yhdessä", intin.
Itselläni ei ollut kerrottavaa, kun jokainen treffikumppani päätyi samaan lopputulokseen, että olin liian omistautunut työlleni. Unohdin syntymäpäivät, vuosipäivät (harvoin päästiin sinne asti), ja kuulemma tapaaminen kanssani oli kuin bisneskokousta olisi yrittänyt sijoittaa kokonaiselle työporukalle käyvään aikaan, vaikka henkilöitä oli vain kaksi. Romanttisuus oli sukupuuttoon kuollut luonnonvara ylirasittuneessa pääkopassani. Kaisu silmäili minua, mutta kääntyi sitten puhumaan näytölle, leuka käteensä tuettuna. Asento muutti puheen muminaksi. "Jotkut parit ei koskaan asu saman katon alla jos siitä lähdetään, että se on huono vertailukohta."
En ollut tähän aikaan valmis kaivamaan Kaisusta keskustelukumppania jos tämä ei itse siihen ryhtynyt. Kyllähän sitä asia painoi, oli pakko painaa. Oli ne sen verran rakastuneita joskus olleet. Tai sitten joidenkin ihmisten on vain mahdollista lopettaa rakastaminen kuin valokatkaisinta napsauttamalla, on ja off ilman välimalleja.
"Asteikolla nollasta kymppiin: kuinka paha sun ja Konstan tilanne on?" huokaisin lopulta ulos, että voisin ainakin sanoa yrittäneeni toimia olkapäänä johon tukeutua. Kaisu näytti ensin hämmentyneeltä, mutta alkoi sitten silminnähden ajatella asiaa.
"Viisi... Ei, ehkä kuusi...Ja puoli? Mutta älä huoli, kyllä tämä taas selviää joko puhumalla tai eroamalla. Alan melkein toivoa jälkimmäistä."
Se riitti minulle vastaukseksi tähän hätään. Ryntäsin suihkuun, karkuun siskon aggressiivisemmaksi muuttuvaa kännykän näpyttelyä. Sulkiessani kylpyhuoneen ovea kuulin Kaisun huutavan, että hän löysi vanhoja kuvia, jotka unohti näyttää eilen. Todennäköisesti niitä kamalia, joissa muistutimme kaksosia, joista minä olin vain jäänyt asumaan äitini sisälle vielä muutamaksi vuodeksi. Niissä kaikissa minulla oli lääkityn unelias, harhaileva katse, kun taas Kaisu tuijotti pistävästi suoraan kameraan kuin haastaisi kaikkia kuvaa katsovia.