Christian Jones ei ollut arvannut, kuinka vaikea ja hidas matka joelle olisi. Maasto oli muuttunut vaikeakulkuiseksi ja epätasaiseksi. Luontoäiti oli näyttänyt voimansa ja antanut sateen kastella miehet moneen otteeseen. Harrison oli vilustunut, mutta silti hän oli jatkanut sitkeästi matkaa. Peterson oli kaatunut ja saanut käteensä ilkeän haavan. Ja mikä parasta, kompassi oli mennyt rikki. Nyt heidän piti suunnistaa luonnon ja omien vaistojensa varassa.
Kun he lopulta istuivat joen kimmeltävän veden äärellä he kaikki huokaisivat helpotuksesta.
- Viisi päivää. Viisi hikistä päivää olemme tarponeet tänne! Christian puhisi.
- Ja vielä tulee lisää päiviä, jotka tarvomme tässä ihanassa metsässä, Harrison virnuili ja oikoi puutuneita jäseniään.
- Mutta ajatelkaa palkkiotamme, tämä kaikki on sen arvoista, Peterson muistutti ja mietti samalla kaikkia niitä rikkauksia, jotka odottivat heitä.
- Totta totisesti on.
- No, älkää nyt innostuko pojat, Christian huomautti, - sitten voimme iloita, kun olemme sen aarreaitan vieressä ja saamme upottaa kätemme kultaan.
- Se vasta on hieno tunne! Harrison huudahti.
- Totta totisesti! Peterson jatkoi iloisena.
- Mutta ajatelkaa kaikkia vastoinkäymisiä, jotka olemme kohdanneet näinä kolmena vuotena, Harrison sanoi ja katsoi ystäviään, - ensimmäisellä retkellämme se hiton puunoksa tippui Petersonin päähän ja jouduimme palaamaan takaisin. Toisella yrityksellä minä sairastuin siihen kuumetautiin ja jouduimme palaamaan takaisin. Ja sitten sinä sait sen ilkeän haavan jalkaasi, joka tulehtui ja jouduimme taas palaamaan takaisin, Harrison selitti ja osoitti Christiania.
- Aivan kuin kohtalo ei haluaisi meidän löytävän kätköä, Jones totesi muistaen jälleen kerran Marien.
Peterson otti leilinsä ja laski sen joen kirkkaaseen veteen. Hän nosti leilin huulilleen ja joi ahnaasti.
Hän laski hitaasti leilin alas ja tuijotti korkealle puiden oksien väliin.
- Hei, katsokaas tuonne! Peterson huudahti ja osoitti kauemmaksi metsään.
Jones käänsi päänsä ja katsoi miehen osoittamaan suuntaan. Kauempana puiden oksien korkeudella näkyi jotain tasaista ja kulmikasta. Miehet siristelivät silmiään, tumma kohta näytti aivan talon katolta.
- Mennään katsomaan, Jones hoputti.
Miehet rämpivät innostuksesta sekaisin mökkiä kohti. He näkivät kauempana polun, joka oli kasvanut melkein umpeen.
- Ei kai meillä voi olla näin hyvä tuuri, Harrison huudahti ja juoksi ensimmäisenä polulle.
Miehet seisahtuivat kuin yhteisestä sopimuksesta. Heidän edessään oli puinen kyltti, jossa luki isoin kirjaimin Greenwoodin laakso. Kyltin takana oleva pieni kylä oli kokenut kovia, kyltin luo näkyvät talot olivat palaneet maan tasalle, vain hiiltyneet jäännökset viestivät karua tarinaansa. Pari taloa kauempana olivat pysyneet pystyssä, vaikka niiden ulkoseinät olivat mustuneet liekkien voimasta. Keskellä kylää oleva kaivo oli kuivunut. Puut ja villikasvit olivat vallanneet aukeat alueet itselleen. Kylä oli kuollut vuosia sitten.
- Mitähän täällä on tapahtunut? Christian kysyi ja käveli kaivon luo.
- Sotilaat polttivat kylän jokunen vuosi sitten, Peterson selitti ja katseli ympärilleen.
- Miksi? Christian kysyi ihmeissään.
- No, kun sen joku rikas tyttö ryöstettiin ja Wintersiä epäiltiin siitä. Sotilaat luulivat, että mies piilottelee tässä kylässä ja polttivat sen maan tasalle.
- Aika karua, Harrison huomautti, - kuoliko täällä ihmisiäkin?
- Varmasti, Peterson nyökytteli.
- No, sitten emme kyllä tee leiriä ainakaan kylän keskelle.
- Etsitään joku hyvä paikka tuolta päältä, Jones ehdotti.
Christian johdatti miehet harjanteen päälle, jossa olikin pieni mukava paikka. He tekivät nuotion ja söivät vähiin käyneitä ruokiaan.
- Mitä te teette sitten kun olemme löytäneet sen kätkön? Harrison kysyi ja heittäytyi selälleen maahan.
- Sinä olet kysynyt tuon kysymyksen jo tuhat kertaa ja olen aina vastannut samalla lailla. Ostan itselleni kunnon talon, vien leipurin tyttären vihille ja hankimme perheen.
Harrison naurahti, mutta vaikeni nähtyään Petersonin vakavan ilmeen.
- Mitä sinä naurat?
- En mitään. En vain tiennyt, että sinulla on kihlattu, Harrison sanoi virnistäen.
- Ei minulla olekaan, mutta sitten kun olen rahoissani niin haluan itselleni vaimon. Olen kyllästynyt yksinäisyyteen.
- Onhan sinulla meidät, Harrison sanoi virnistellen.
- Kuinka kauan olemmekaan viettäneet yhteiseloa? Christian kysyi yrittäessään muuttaa puheenaihetta joka oli kääntynyt hänen kannaltaan ikävään suuntaan.
- Koko ikämme, Peterson huomautti surkeana.
- Melkein, Harrison lisäsi, - olemme tunteneet jo ainakin kymmenen vuotta.
- Enemmän. Siitä on ainakin kolmetoista vuotta, koska minä olin kuusitoista kun tapasin teidät, Peterson huudahti.
- Ajatelkaa, että jos emme olisi olleet vankilassa samaan aikaan niin tuskin koskaan olisimme puhuneet toisillemme, Christian sanoi mietteissään.
- Niin, se on ihmeellistä. Että yksi omenavarkaus tutustutti minut teihin.
Miehet nauroivat äänekkäästi ja vakavoituivat sitten.
- Mitä sinä teet osuudellasi? Peterson kysyi Harrisonilta.
- Minä matkustan ympäri maailmaa. Ja toivottavasti ette muuta usein, että tiedän lähettää teille kirjeen aina jokaisesta uudesta paikasta, jossa olen käynyt.
- Mitä sinä teet rahoillasi? Harrison kysyi ja katsoi Christiania, joka meni melkein hämilleen.
- Ostan itselleni talon jostain kaukaa ja ryhdyn erakoksi, Christian vastasi uppoutuen ajatuksiinsa.
Hän mietti mitä oikeasti tekisi rahoillaan. Hän ei tiennyt vastausta. Mitä hän tekisi kaiken tämän jälkeen? Mihin hän palaisi, minne hän menisi. Jos Marie olisi ollut hänen mukanaan niin vastaus olisi ollut yksinkertainen. He ostaisivat talon ja menisivät naimisiin. Mutta Marie ei ollut hänen kanssaan, eikä tulisi koskaan olemaankaan. Christian sulki silmänsä hetkeksi ja tajusi kuinka yksinäistä hänen elämänsä olikaan. Ilman Harrisonia ja Petersonia hän olisi yksin. Mutta ei hän heillekään voinut kertoa kaikkea. Hän ei voinut sanoa, kuinka paljon hänen sydämeensä sattuikaan, kun hän jätti Marien. Kuinka kauan hän oli katsellut tyttöä ja miettinyt päätöstään. Kuinka jokainen kirjain, jonka hän oli kirjoittanut viestiin, oli repinyt hänen sydämensä auki.
Hän ei voinut kertoa itkeneensä tytön takia, sillä muuten hän olisi menettänyt kasvonsa. Sitä hän ei halunnut, se oli ainoa asia mikä hänellä vielä oli, maine.
Christian painautui maahan makaamaan, hän katsoi taivasta joka oli alkanut jo tummeta iltaa vasten. Hän mietti missä Marie oli ja katsoiko hän samaa taivasta juuri samalla hetkellä.