Marie istui ison ruokapöydän ääressä syöden herkullista aamiaista. Hän ei ollut pitkään aikaan saanut kunnon ruokaa, mutta hän yritti olla näyttämättä nälkäänsä. Marie söi rauhallisesti, vaikka hän olisi halunnut ahmia kaiken kerralla.
- Oletteko tehneet jo suunnitelman? Marie kysyi kohteliaasti kapteenilta joka oli istunut jo jonkin aikaa mietteissään ruokapöydän päässä.
Hän säpsähti hiukan ääntä ja vastasi sitten:
- Jonkinlaisen. Mutta voimme jutella siitä ruokailun jälkeen.
- Minä olen jo valmis, Marie huomautti, vaikka hänen mahassaan olisi ollut vielä tilaa.
- No sitten voimme mennä työhuoneeseen juttelemaan, kapteeni sanoi hymyillen ja ohjasi Marien alakerrassa olevaan huoneeseen.
Huone oli iso. Sen toisessa päässä oli kaunis mahonkinen työpöytä, jonka takana oli massiivinen tuoli ja edessä kaksi nojatuolia. Huoneen oikealla seinällä oli ikkuna, jonka molemmin puolin oli kirjahyllyt, jotka olivat täynnä arvokkaan näköisiä teoksia. Toisella seinällä oli iso maalaus, se oli perheen muotokuva. Etualalla oli kaksi pientä poikaa, joilla oli surumieliset hymyt kasvoillaan. Kaunis mustahiuksinen nainen istui poikien takana arvokkaasti. Heidän takanaan oli isokokoinen mies, jonka kasvot olivat kylmät ja tunteettomat. Hänen ilmeensä oli jäykkä ja muodollinen.
- Oletteko te tässä kuvassa? Marie kysyi tuijottaen sitä intensiivisesti.
- Olen, Leon sanoi hiukan varuillaan.
Marie käveli hitaasti maalauksen luo ja osoitti vasemmanpuoleista poikaa.
- Ja hän on veljenne? Marie kysyi retorisesti tietäen jo vastauksen.
- Oli veljeni, hän on kuollut.
- Olen pahoillani, Marie sanoi myötätuntoisesti.
Leon vain nyökkäsi ja yritti miettiä miten saisi tytön pois maalauksen luota, mutta hän ei ehtinyt sanoa mitään, kun tyttö jälleen puhui:
- Ovatko molemmat vanhempannekin kuolleet? Marie kysyi tahdittomasti, mutta hän ei voinut uteliaisuudelleen mitään.
Jokin tuossa perhekuvassa ei ollut kohdillaan. Lasten surulliset ilmeet ja naisen jäykkä ylväs olemus toivat mieleen esityksen, jota oli vaikea pitää yllä. Ilmeisesti kapteenin lapsuus ei ollut niin ruusuinen kauniista kodista huolimatta.
- Ovat.
- Olen pahoillani, Marie sanoi osaaottavasti, - minunkin vanhempani ovat kuolleet...niin te varmaan tiesittekin sen.
Kapteeni nyökkäsi hillitysti:
- Kyllä tiesin.
- Äitinne oli todella kaunis, Marie sanoi ihailevasti kääntämättä katsettaan maalauksesta.
- Kiitos. Tuota, tulkaa tänne istumaan niin voimme keskustella matkastamme, Leon sanoi nopeasti ja ohjasi Marien työpöytänsä eteen.
Tyttö istahti mukavalle nojatuolille ja silmäili vielä hetken ajan tuota maalausta. Leon huomasi tytön tutkivan katseen ja hän kirosi mielessään ettei ollut tajunnut ottaa maalausta pois.
- No niin...olen hankkinut tarvittavat välineet. Teltat, hevoset...
- Hevoset? Marie toisti ja käänsi katseensa mieheen.
- Niin hevoset.
- Jos muistan oikein niin emme pääse hevosilla kovinkaan pitkälle.
- Te siis muistatte jotakin? Leon kysyi toiveikkaana.
- Minähän sanoin, etten kertoisi, vaikka muistaisinkin kätkön sijainnin. Marie totesi salaperäisenä ja yritti tietoisesti olla katsomatta kapteenin sinisiin silmiin.
- Mutta nyt teemme yhteistyötä, joten olisi kaikille parasta, että kertoisitte jos muistatte edes jotain pientä, Leon huomautti napakasti.
- Kenelle kaikille?
- Minun kaksi hyvää ystävääni lähtee mukaamme.
- Kaksi ystävää? Marie toisti jälleen hieman kärkkäästi.
- Quin Gilbert ja Thomas Johnsson, kapteeni sanoi ja huomasi tytön katseen, joka oli muuttunut tylyksi. - Onko siinä jokin ongelma?
- On. Olen nähnyt ennenkin, kuinka ystävykset käyvät toistensa kimppuun rahan takia. Jos löydämme kätkön, niin he unohtavat helposti ystävyytenne ja alkavat miettiä teitä yhtenä ihmisenä, joka vie osuuden rahoista, Marie huomautti katkerana.
- Minä olen tuntenut heidät koko ikäni, he ovat lapsuudenystäviäni ja työskentelevät joukoissani. Leon puolusti ystäviään.
- Isäni lapsuudenystävä yritti kerran salamurhata isäni rahan takia. Se ystävyydestä.
- Minä luotan heihin täysin. He eivät koskaan pettäisi minua, Leon vakuutteli punan noustessa hänen poskilleen.
- Jos todellakin uskotte niin, Marie huokaisi, - mutta muistakaa se, että ihmisen paras ystävä on ihminen itse. Kukaan ei voi koskaan pettää itseään, eikä puukottaa selkään, Marie sanoi ääni kohoten.
- Ette todellakaan luota kehenkään muuhun kuin itseenne, Leon sanoi yrittäen pitää itsensä kurissa.
- En ole tavannut pitkään aikaan luottamukseni arvoista ihmistä.
- Tai sitten olette luottaneet sinisilmäisesti ihmisiin, jotka ovat pettäneet teidät. Ja nyt olette katkeroituneet näistä vastoinkäymisistä ja menettäneet luottamuksenne muihin ihmisiin.
Marie hätkähti hieman, se oli totta. Hän oli ollut liian lapsellinen ja uskonut toisten puheisiin. Mutta nyt hän ei tekisi samaa virhettä. Hän oli päättänyt olla luottamatta kapteeni Leon Stoween.
- Onko teillä karttaa? Marie kysyi nopeasti aivan kuin he eivät olisi hetki sitten kinastelleet.
Kapteeni huomasi puheen äkkinäisen muutoksen, mutta hän ei sanonut mitään, mies otti pöytälaatikosta ison kartan ja levitti sen pöydälle.
Marie katseli sitä hetken aikaa. Hän liu-utti sormeaan kartan karheaa pintaa pitkin määrätietoisesti, vaikka hänellä ei ollut hajuakaan mitä hän etsi.
- Mitä te tiedätte kätkön sijainnista? Marie kysyi katsoen tiivisti karttaa, josta hän ei tuntunut löytävän mitään tuttua.
- Tiedän vain mitä minulle on kerrottu. Että isänne kätki kaikki varastamansa rahat ja korut kotinsa lähettyville, jonka olinpaikkaa ei tiedetä. Mutta, kun tein taustatutkimusta, niin luotettava lähde kertoi, että paikka olisi tällä alueella, Leon selitti ja naputti kartan pintaa, jossa oli vain metsää.
- Greenwoodin laakso, Marie luki ja mietti hetken verran, - olen ollut siellä pienenä.
- Oletteko varma? Leon kysyi ja katsoi karttaa mielenkiinnon vallassa.
- Olen. Se oli vähän sen jälkeen, kun äitini kuoli. Isä halusi meidän muuttavan kaupunkiin, jossa meitä ei tunnettu. Muistan että pysähdyimme laaksoon, siellä oli pieni kylä, jossa yövyimme. Ihmiset olivat ystävällisiä ja kilttejä. Kylästä lähti pieni polku, jonka vieressä oli kyltti Greenwood, Marie selitti kylpien muistoissaan.
- Kotinne täytyisi siis olla jossain tällä alueella, Leon huomautti ja osoitti karttaa.
- Niin, muistan vain että lähellä oli pieni lampi. Mutta sitä tuskin näkyy kartalla.
- Nämä ovat tarkimmat kartat, jotka alueesta on tehty, mutta kukaan selväjärkinen tuskin liikkuu tällä seudulla vapaaehtoisesti, Leon huomautti.
- Tarkoitatteko Wintersiä? Marie kysyi ja tutkaili karttaa.
- Häntäpä juurikin, Leon vastasi miettien tuota pahamaineista rikollista, joka varasti kultaa ja tappoi tiellensä tulevat ihmiset.
- Minä ihmettelen syvästi sitä, että miehenne eivät uskalla oman henkensä uhalla puolustaa kansaa, Marie sanoi tietäen hyvin, että hänen sanansa aiheuttivat närää.
- Mutta enhän minä voi viedä joukkoja suoraan suden suuhun, Leon huudahti.
- Jos kapteeni pelkää itse kohdetta, niin kyllähän sotilaidenkin usko voittoon horjuu, Marie tuumi ja katsoi miestä kulmiensa alta.
- En minä pelkää Wintersiä, Leon huudahti tuohduksissaan.
Mutta oikeasti kapteenia hiukan pelotti tuon miehen kohtaaminen sillä kukaan joka oli hänet nähnyt, ei ollut enää elossa kertoakseen miehen tuntomerkit.
- Se on hyvä kuulla, koska jos törmäämme häneen niin tuskin palaamme elossa takaisin, Marie sanoi ja syventyi jälleen kartan lukuun.
Hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Kapteeni katseli tarkkaan, kun tyttö luki karttaa käännellen sirosti päätään. Hän mutisi hiljaa itsekseen ja lopetti muistaessaan ettei ollutkaan huoneessa yksin.
Marie käänsi nopeasti katseensa kapteeniin ja kysyi:
- Saanko pyytää teiltä jotakin?
- Tietysti.
- Voisitteko hankkia minulla parit housut?
- Housut? kapteeni toisti hämmentyneenä, hän oli kuvitellut tytön pyytävän koruja tai rahaa.
- Niin.
- Mutta ettekö saaneet mekkoja, jotka ostin teille matkaa varten? Leon kysyi hölmö ilme kasvoillaan.
- Sain, ja ne ovat hyvin kauniita asuja, mutta ne ovat silti hyvin epäkäytännölliset, jos joudumme rämpimään metsässä, Marie huomautti huvittuneena.
Kapteeni ei todellakaan ymmärtänyt kuinka vaikeakulkuista maasto olisi.
- En yhtään ajatellut käytännöllisyyttä, Leon mutisi ja hieroi leukaansa, - odottakaa hetki, niin käyn käskemässä pari palvelijaa kaupungille, kapteeni sanoi ja lähti huoneesta.
Marie tutki karttaa pohtien mielessään tiettyjä kysymyksiä. Hän ei tiennyt miksi kapteeni halusi löytää kätkön. Siihen täytyi olla jokin hyvä syy. Mies ei kuitenkaan ollut köyhä, sillä hän omisti niin ison kartanon ja söi hyvin. Mutta miksi muutenkaan hän olisi halunnut löytää kätkön? Se oli täynnä rahaa ja kultaa, ei mitään muuta. Toinen asia mikä oli miehelle tärkeä, oli kunnia. Mutta kätköön ei mitenkään voinut liittyä kunniakysymys. Kyse oli siis rahasta, mikä ei sinänsä ollut järkevä selitys.
Kun kapteeni palasi takaisin huoneeseen Marie katsoi häntä hetken aikaa hiljaa ja rohkaisi sitten mielensä.
- Miksi te haluatte löytää kätkön? tyttö kysyi hiukan varovaisesti.
Kapteeni silmiin nousi hetkellisesti varjo, hän oli tiennyt, että tyttö kysyisi tuon kysymyksen. Mutta vastaus, jonka hän antaisi tuohon kysymykseen, voisi olla mikä tahansa.
- Koska olen veloissa korviani myöten, Leon sanoi yksiselitteisesti.
- Miten se on mahdollista, kun teillä on näin hieno kartano ja iso tila, joka varmasti tuottaa hyvin? Marie kysyi ihmeissään.
- Minun isoveljeni hoiti ensin tilaa ja kartanoa, mutta hän ajautui huonoon seuraan ja ryhtyi pelaamaan uhkapelejä. Hän menetti hyvin isojakin summia hetkessä, Leon selitti ja istahti työpöytänsä taakse, - hänelle kävin sangen ikävästi, yksi peluri ampui hänet. Velat jäivät ja minun täytyy maksaa ne. Velan antajat eivät ole kovinkaan mukavaa väkeä. He ovat uhanneet tappaa minut jos en maksa heille parin kuukauden sisällä. Siksi minun pitää löytää kätkö.
- Mutta ettekö voisi maksaa velkoja erissä? Marie kysyi kummastellen.
- Voisin, mutta silloin loppuvelka kasvaisi aina korkoa, joten on halvempaa maksaa kaikki kerralla, kapteeni selitti toivoen, että tyttö lopettaisi utelunsa.
- Mitä te teette jos emme löydä kätkön luo?
- Mietin sitä vasta sitten, Leon sanoi, - ei kannata murehtia vielä huomista.
- Olettepa optimistinen, Marie mutisi.
- Minun täytyy olla.
- Niin kai, Marie sanoi ja syventyi jälleen tutkimaan karttaa niin intensiivisesti, ettei hän huomannut varjoa, joka oli noussut kapteenin komeille kasvoille.