Marie Silver heräsi painajaiseen. Hän katsoi ympärilleen pakokauhun vallassa ja huomasi olevansa neljän seinän sisällä. Hän hahmotti sellin kiviset seinät, sekä pienen ikkunan, jonka edessä oli kalterit. Se oli tyypillinen vankiselli, juuri sellainen jossa ihmisen sielu antaisi pikku hiljaa periksi.
Marie huokaisi syvään ja hieroi hikistä otsaansa. Sama ikävä painajainen valvotti häntä melkein joka ikinen yö. Mutta olisi ollut helpottavaa jos se olisi ollut vain painajainen. Mutta se ei ollut sitä. Se oli samalla muisto menneisyydestä, kammottava muisto jonka jokainen yksityiskohta oli totta ja piirtynyt Marien mieleen aivan liian hyvin.
Marie ravisteli päätään aivan kuin karistaen tuon asian mielestään, hän ei halunnut muistella menneisyyttään. Ei sitä kamalaa totuutta, sillä hän ahdistuisi siitä vain enemmän.
Hän nousi hitaasti ylös ja käveli pienen ikkunan alle. Hän kurkotti kaulaansa varvistaen samalla nähdäkseen ulos. Pilvet matelivat eteenpäin paljasten kauniin kuun takaansa. Se loisti kirkkaana tähtien rinnalla. Kuun alla oli pieni kaupunki, jonka taloissa näkyi vielä valoja. Marie heristi korviaan ja oli kuulevinaan ihmisten laulua kaduilta. Mutta ehkä hän vain kuvitteli kaiken.
Marie istahti takaisin kiviselle pedilleen ja nojasi kylmään seinään. Hän ei ollut kuvitellut seuraavansa isänsä jalanjälkiä, kirjaimellisesti. Hän oli ajatellut pääsevänsä eroon varkaan maineestaan, mutta se oli ollut hyvin vaikeaa. Kaikki pitivät häntä John Silverin tyttärenä, murhamiehen lapsena. Niitä nimityksiä Marie oli kuullut elämänsä aikana monesti. Häntä oli pilkattu ja haukuttu, joskus ihmiset eivät tyytyneet sanoihin vain yrittivät lyödä häntä, aivan kuin hän olisi ollut syypää isänsä tekoihin.
Mutta Marie tiesi olevansa hyvä ihminen, ei hän ollut koskaan tehnyt mitään pahaa. Mutta ihmisten käsitykset hänestä saivat hänet tuntemaan itsensä huonoksi ja alhaisemmaksi kuin muut. Ihmiset katsoivat häntä kuin varasta ja kohtelivat sen mukaan.
Ja nyt hän oli itse sellissä, istui ja odotti oikeudenkäyntiä. Se oli hermoja raastavaa. Mutta toisaalta hän varmasti ansaitsi kaiken tämän. Tätähän ihmiset olivat odottaneet häneltä, sitä hetkeä kun hän tekisi jotain mikä todistaisi sen, että hän todellakin oli rikollisen jälkeläinen. Että hänen suonissaan virtasi saastunut veri, joka saisi häntä taipumaan kohtalon tahtoon ja ajaisi hänet väärälle polulle, rikolliselle tielle.
Ehkä oli kuitenkin helpompaa vain istua sellissä, kuin joutua oikeuden eteen. Kaikki ne ihmiset ja pilkka eivät liiemmin houkutellut Marieta. Ja tuomio, se olisi varmasti kuolema tai ikuinen vankilatuomio. Kumpi oli parempi, kuolla nöyryytettynä vai kitua pikku hiljaa sellissä?
Marie sulki silmänsä vapisten, hän tiesi ettei selviäisi hengissä. Hän tiesi ettei tämä maailma ollut armollinen hänelle. Marie nyyhkäisi sydäntä särkevästi ja painoi päänsä kylmää kiveä vasten. Hän kuvitteli olevansa turvassa, jossakin kaukana kauniissa paikassa. Siellä olisi hänen äitinsä, isänsä ja kaunis talo, jossa he vihdoin saisivat olla rauhassa, piilossa pahalta maailmalta. Marie nukahti uudelleen ajatellen tuota hassua unelmaansa, joka oli yhtä kaukana kuin kuu ihmisen kosketuksesta.
Se kaunis hetki rikkoutui melkein yhtä nopeaa, kuin oli alkanutkin. Marie heräsi askelien ääniin, jotka kaikuivat pitkin käytäviä. Ne kopisivat oudon kumeasti, aivan kuin joku olisi marssinut pitkin portaita.
Muutkin vangit olivat heränneet ääniin, sillä he huusivat unisilla äänillään törkeitä herjauksia ja nauroivat tulijoille. Kyseessä oli joku jota vangit inhosivat, muuten he eivät olisi osoittaneet mieltään.
Marie kuunteli tarkemmin, askeleet lähestyivät, ne kuuluivat paljon selvemmin ja ne pysähtyivät Marien sellin oven eteen. Tutun sotilaan mukana oli mies, jota Marie ei ollut koskaan ennen nähnyt. Miehen kasvot olivat raamikkaat ja hieman ankarat, tummat hiukset oli taiteltu pään taakse. Mies oli virallisen näköinen ja hän katsoi tutkivasti tyttöä kaltereiden takaa.
Marie karisteli silmistään unen rippeet, hänen sisällä nousi pakokauhu. Nytkö oli se hetki? Kuolisiko hän ilman oikeudenkäyntiä, aivan kuin kuka tahansa varas. Marie nielaisi äänekkäästi, hän pystyi kuvittelemaan isänsä tuntemuksen, kun tämä oli retuutettu hirttoköyden eteen. Mikä kamala kuolema se olikaan!
Marie sulki silmänsä pelon vallassa, hänen sydämensä laukkasi kiivaasti hänen rinnassaan aivan kuin yrittäen paeta, mutta ei tästä tilanteesta ollut pakotietä. Marie tiesi, että tämä olisi hänen loppunsa, siksi hän risti nopeasti kätensä eteensä ja hiljentyi. Hän ei ollut koskaan kovinkaan uskonnollinen, mutta nyt hänellä oli vain uskonsa. Se oli ainoa asia, mikä toi hänelle voimaa ja toivoa.
Samaan aikaan sotilas avasi oven miehelle, joka asteli sellin sisälle katsoen samalla kiinteästi vankia, joka oli syventynyt rukoukseen. Mies odotteli kärsivällisesti, kunnes tyttö vihdoin avasi silmänsä ja laski kätensä alas. Tytön kasvoilla oli rauhallinen ilme, jonka rukouksen voima oli tuonut hänelle.
- Hyvää huomenta, mies sanoi vakava ilme kasvoillaan.
Marie ei vastannut mitään. Hän vain tuijotti silmät lasittuneina miehen komeita kasvoja ja antoi tämän jatkaa yksinpuheluaan.
- Minä olen armeijan kapteeni Leon Stowe, mies sanoi aivan kuin hänen nimensä olisi pitänyt tehdä suurikin vaikutus tyttöön.
Marie vaikeni edelleen ja käänsi katseensa käsiinsä. Kapteeni kurtisti hieman kulmiaan. Hän katsoi tyttöä ihmeissään ja kysyi sitten:
- Te siis olette Marie Silver, John Silverin tytär?
Marie olisi voinut naurahtaa, mutta hän ei tehnyt niin. Kaikki pitivät häntä John Silverin tyttärenä. Se ärsytti häntä. Kukaan ei näyttänyt tajuavan, että hän oli aivan eri ihminen kuin isänsä. Ei hän halunnut, että kaikki muistaisivat hänet hänen isänsä teoista. Se oli väärin, väärin Marieta kohtaan.
- En, olen hänen poikansa, Marie sanoi sointuvalla äänellään ja virnisti itselleen.
Kapteeni häkeltyi hetkeksi, hän ei ollut koskaan ennen kuullut niin kaunista ääntä. Se oli niin sielukas ääni, joka sai kuuntelijan huumaantumaan. Jos maailman kaunein kukka olisi pystynyt puhumaan niin sillä olisi ollut juuri noin kaunis ääni. Leon oli varma siitä.
Toivuttuaan hämmennyksestä kapteeni virnisti poikamaisesti ja katsoi sellin ikkunasta ulos. Hän oli niin pitkä, ettei hänen tarvinnut edes varvistaa nähdäkseen ulos.
Marie käytti hetkeä hyväkseen ja katsoi tutkivasti kapteenia. Hän ei ollut enää kovin nuori, muttei kovin vanhakaan. Hän oli varmasti iältään lähempänä neljääkymmentä, mutta silti komea ja ryhdikäs. Hänen kasvonsa olivat veistoksen omaiset, ne olivat hieman jäykät aivan kuin hän ei olisi hymyillyt paljoa. Mutta Marie ei ollut koskaan nähnyt armeijan kapteenien hymyilevän, he olivat vakavia, heidät oli koulutettu niin. Ja Leon Stowe osasi pitää hyvin ilmeensä tunteettomana. Hänen kasvoillaan ei näkynyt mitään, kun hän katseli tutkivasti sellin kaltereiden takaa pientä kaupunkia.
- Ei hääppöiset näköalat, kapteeni sanoi ja käänsi katseensa takaisin tyttöön.
- Niihin tottuu ajan kanssa, Marie kuiskasi katsellen jälleen käsiään.
Kapteeni otti pari askelta pois ikkunan luota ja katsoi tyttöä hetken aikaa. Hän ei käsittänyt miten tämä pystyi olemaan niin rauhallinen, niin tyyni, vaikka hän istui sellissä odottamassa tuomiotaan.
- Niin kai, mutta teillä ei ole paljon aikaa jäljellä, kapteeni huomautti ehkä hieman liiankin ankaralla äänellä.
Mutta hän oli täysin tietoinen mistä tyttöä syytettiin, eikä hän halunnut antaa tämän ulkokuoren hämätä itseään.
Marie vilkaisi miestä kulmiensa alta ja käänsi nopeasti katseensa pois. Hänen selkäänsä pitkin meni kylmät väreet, kun hän ajatteli miehen sanoja. Hän ei siis saisi oikeudenkäyntiä. Hänet oli jo varmasti tuomittu jonkun tuomarin toimesta ja nyt tuo kapteeni halusi vain ilkkua hänelle, vain kuin kaikki muutkin ihmiset.
- Älkää viitsikö leikitellä kanssani, Marie tuhahti melkein vihoissaan, - minä tiedän, että tulitte viemään minut hirtettäväksi. Joten voitteko täyttää tehtävänne ja lopettaa turhanpäiväiset puhelut.
Kapteeni tuijotti hetken aikaa tyttöä mietteliäs ilme kasvoillaan ja kysyi sitten:
- Te siis odotatte kuolemaanne?
Marie huokaisi syvään ja mietti hetken aikaa.
- Mitä muutakaan voisin tehdä? Marie kuiskasi särkyneellä äänellä mikä sai kapteenin omantunnon heräämään, - olen istunut tässä likaisessa sellissä hyvin kauan, vain omat ajatukseni seuranani. Miten voisinkaan ajatella mitään muuta kuin tuomiotani, joka on kuolema.
Kapteeni tunsi omituista myötätuntoa tyttöä kohtaan. Tämä ei selvästikään kestänyt vankilan huonoa kohtelua, hänen ulkomuotonsa oli kärsinyt, mutta sisin oli varmasti riekaleina.
- Ensiksi minä voin kertoa teille, että en ole tullut tänne tuomitsemaan teitä, enkä ole viemässä teitä hirteen, vaan haluan tarjota teille vaihtoehdon, kapteeni selitti ja asteli hieman lähemmäksi tyttöä.
Tyttö kavahti hieman mutta nosti sitten katseensa ensi kertaa kapteenin silmiin. Marien sydän jätti yhden lyönnin väliin, hän tuijotti lumoutuneena sinisiä silmiä, jotka näyttivät melkein kuin timanteilta loistaessaan niin kauniisti hänen edessään. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt mitään niin sinistä. Se oli kuin taikaa, jonkinlaista noituutta. Tuollaiset silmät olivat rikos.
- M-minkä vaihtoehdon? Marie sai kysyttyä.
- Vapauden, kapteeni kuiskasi.
- Vapauden? Marie toisti hiljaisella äänellä.
Hänen kasvoilleen nousi suloinen hymy, kun hän muisti miltä tuntui juosta pehmeällä nurmella, miltä tuntui kun tuuli tuiversi kasvoille. Siitä oli jo niin kauan, aivan liian kauan kun hän viimeksi oli ollut meren äärellä, kuullut aaltojen hiljaisen loiskeen ja katsonut auringonlaskua laiturilla. Kaikki pienet asiat, joita ihmiset pitivät itsestäänselvyytenä, tuntuivat pimeässä sellissä ylellisiltä.
Kapteeni katseli tytön hehkuvia kasvoja, kun tämä kuvitteli mielessään kaikkia niitä asioita joita hän tekisi jos olisi vapaa. Mutta sitten hänen hymynsä hälveni yhtä nopeasti, kuin se oli tullut esiin. Tytön kauniit kasvot vääntyivät surulliseen ilmeeseen ja hänen silmänsä leimahtivat eloon.
- Te huijaatte minua, Marie tuhahti vihaisena.
Kapteeni hämmentyi hetkeksi tytön reaktiota, hän puisteli päätään tarmokkaasti ja sanoi:
- En todellakaan.
Mutta Marie ei antanut periksi, hän tiesi ettei kukaan ihminen voinut olla niin jalo, että auttaisi hänet vankilasta pois ilman mitään syytä. Hänellä ei ollut mitään annettavaa kapteenille, ei mitään. Joten miksi tämä auttaisi häntä? Tällä ei ollut mitään syytä siihen. Marie ei ollut koskaan ennen tavannut miestä joten tämä ei ollut velkaa hänelle. Joten ainoa vaihtoehto oli, että kapteeni Leon Stowe huijasi häntä.
- Minä tiedän, että olette Kreivi Fedorin asialla ja haluatte vain lisää todistusaineistoa huijaamalla minut johonkin pakoyritykseen, Marie kivahti saaden kapteenin hämmentymään.
- Neiti hyvä, minä lupaan että en ole Kreivi Fedorin asialla vaan haluan ehdottaa teille omaa sopimusta, kapteeni vakuutteli ja tuli jälleen lähemmäksi.
Marie pysyi vaiti, hän käänsi katseensa nopeasti pois ja odotti mitä mies ehdotti.
- Jos te viette minut isänne rahakätkön luo niin saatte vapauden.
Kuullessaan ehdotuksen Marie tiesi olevansa tuhoon tuomittu. Hän ei voinut mitenkään täyttää kapteenin toivetta. Ei mitenkään. Se pieni toivon kipinä, joka oli syttynyt hänen sydämeensä tukahtui kuoliaaksi. Hän oli iloinnut liian nopeasti vapaudesta. Vapaudesta jota hän ei saisi enää koskaan. Kapteenin ehdotus oli täysin typerä, se oli mielipuolen ehdotus, kukaan selväjärkinen ei olisi edes ajatellut kätkön etsimistä. Ei kukaan.
- Oletteko te hullu!? Marie huudahti ja risti kätensä rinnalleen.
- En ole. Olen täysissä sielun ja ruumiin voimissa, kapteeni sanoi ja virnisti jälleen.
- En usko teitä, Marie tuhahti.
- No, mitä vastaatte? kapteeni kysyi.
- Olen pahoillani, en voi auttaa teitä, Marie sanoi pudistellen päätään.
- Ettekö voi, vai ettekö halua auttaa?
Marie pysyi hetken vaiti ja nosti sitten katseensa jälleen miehen silmiin.
- Kävin kätkön luona viimeksi ennen kuin isäni hirtettiin. Siitä on yli viisitoista vuotta. Monet ihmiset etsivät kätköä ja joku on voinut onnistua löytämään sen, Marie selitti vakavana.
Kapteeni asteli aivan tytön lähelle, hän kumartui hieman ja kuiskasi hiljaa:
- Minä takaan teille vapauden, jos edes yritätte löytää kätkön.
- Mutta minä en voi taata teille mitään. En välttämättä muista missä se on, Marie sanoi ja nosti sitten katseensa mieheen, - ja vaikka muistaisinkin niin en välttämättä kertoisi, hän lisäsi uhmakkaasti saaden kapteenin nauramaan.
Marie tuijotti tätä hämmentyneenä, miehen kasvoille noussut hymy oli kaunis. Hyvin kaunis. Se sai tämän näyttämään paljon nuoremmalta ja hänen naurunsa. Se kaikui sellissä saaden Marien melkein hymyilemään, mutta hän piti huulensa tiukasti kiinni.
- Olette yllättävän rehellinen, ottaen huomioon asemanne, kapteeni huomautti, - joudutte köyden jatkoksi, jos ette suostu ehdotukseeni, ja silloin eivät pienet nokkeluudet auta teitä.
Marie hiljeni, hän näki sielunsa silmin, kuinka hän keinuisi tuulen mukana köysi kaulassaan. Ruumis olisi torilla kaikkien nähtävänä monen päivän ajan. Korpit nokkisivat hänen silmänsä ja kasvonsa tunnistamattomiksi. Iho kuivuisi auringon valossa ja lopulta palaisi. Marie nielaisi äänekkäästi, hänen silmiinsä kohosi kyyneliä, kun hän ajatteli isäänsä. Hänen ruumistaan, joka oli ollut torilla kaikkien pilkattavana. Se oli ollut kamala näky, niin kamala, että melkein joka yö tuo kaikki tunkeutui Marien uniin, saaden hänet näkemään painajaista. Juuri sitä samaa painajaista, joka oli herättänyt hänet viime yönäkin.
- Voisitte edes yrittää löytää kätkön. En vaadi teiltä mitään, jos ette löydä sen luo, kapteeni sanoi suostuttelevasti huomattuaan tytön järkyttyneen ilmeen.
- Jos suostun, niin miten saatte minut täältä pois? Marie kysyi ääni väristen - kreivi Fedor, jonka tapon yrityksestä minua syytetään, haluaa nähdä minun hirttojaiseni.
- Kreivi on minulle palveluksen velkaa. Hän luopuu syytteistä jos minä käsken. Joten miten on? Suostutteko?
Marie nyökkäsi lyhyesti:
- Hyvä on.
Kapteeni yllättyi hieman tytön nopeasta myöntymisestä. Ehkä hän tuli järkiinsä mietittyään hetken aikaa kohtaloaan joka olisi ollut väistämätön, ellei hän olisi suostunut ehdotukseen.
- Hienoa, olette vapaa iltaan mennessä, minä lupaan sen, kapteeni sanoi ja lähti sellistä yhtä nopeaa, kuin oli tullutkin.
Sotilas ryntäsi heti ovelle ja lukitsi sen salamannopein liikkein. Marie katsoi hämmentyneenä ympärilleen. Pääsisikö hän tosiaan vapaaksi? Marie pudisteli päätään, mies valehteli kuitenkin.