Tomas
Tämä viikko ei ole alkanut ihan niin kuin mä olisin halunnut, eikä selkeästi jatkukaan niin. Mä heräsin kolmelta keskiviikkoyönä ukkoseen ja en saanut nukuttua sen jälkeen enää yhtään. Makasin sängyssä kolme tuntia tuijottaen kattoa ja miettien elämää, ja sen jälkeen en enää pystynyt maata paikallani, vaan menin parvekkeelle istumaan tunniksi ja poltin röökiä ja kukkaa sekaisin. Koko tiistai oli mennyt maanantain jälkeisessä sumussa, enkä tehnyt mitään. Kirjaimellisesti, mä vaan makasin sängyssä koko päivän - mikä ehkä selittääkin sen, miksen mä saanut nukuttua kuin kaksi tuntia tänä yönä.
Mä istun meidän vakkaripöydässä jo kaksikymmentäviittä yli yhdeksän ja pyörittelen kynää kädessäni. Koko koulu tuntuu aavemaisen tyhjältä ja hiljaiselta. Suurimmalla osalla alkaa koulu vasta kymmeneltä, eikä kukaan ikinä tule paikalle näin aikaisin. Mä olin viettänyt melkein kaksi tuntia kotini lähellä olevilla rampeilla, vaikka ulkona ukkostaa ja sataa edelleen. En mä vaan kestänyt enää olla paikallani. Menin jotenkin ihan sekaisin siitä maanantain tappelusta, mä en todellakaan tiedä, miksi. Mulla tosin on välillä vähän taipumusta masennukseen, on ollut Aksun kuolemasta lähtien. Mä olen rampannut psykologeilla ja nuorisopsykiatrilla siitä lähtien, ja siitä oli paljon apua silloin. Nykyään kun mä en enää ole käynyt, on välillä ollut tosi hankaliakin kausia, kun vaan ahdistaa ihan liikaa koko ajan. Mun olisi ehkä pitänyt tänäänkin vaan jäädä kotiin.
Nojaudun pöytää vasten kunnolla ja painan leukani mun kättä vasten. Tuijotan lasittuneesti eteeni, enkä mä ensin edes tajua, ketä mä tuijotankaan. Kun olen katsonut niin kauan, että tämä henkilö huomaa, osaan herätä tästä mun transsista ja kohottaudun parempaan asentoon kääntäen mun katseen muualle. Mä en oikeasti tajunnut, että Leo Aaltonen istui siinä, niiden pöydässä, kasvot mua kohti. Nyt se tuijottaa mua äkäisellä ilmeellä, varmaan tulee kohta heittelemään jotain homokommentteja siitä, että kyyläsin sitä. Mä olen suhteellisen pilvessä juuri nyt enkä osaa luoda minkäänlaista ilmettä kasvoilleni, kun katson sitä uudelleen. Leo ei liiku, eikä sano mitään.
Painan pääni ja yritän keskittyä mun tietokoneen näytöllä oleviin matikan tehtäviin, mitä olin aiemmin yrittänyt tehdä, nyt kun on aikaa. Siitä ei tietenkään oikein meinaa tulla mitään, huomioon kun ottaa kahden tunnin yöunet ja pari jointtia. Mä käyn niin hitaalla, että vaikka kuulen edestä päin askelia, en vain tajua reagoida niihin ennen kuin joku läimäisee kädet valkoista pöytää vasten ja säikäyttää mut melkein puolikuoliaaksi. Reaktiokykyni ei tosin toimi, joten mä en pysty kuin nostamaan katseeni laiskasti edessäni seisovaan kiharahiuksiseen poikaan.
Leo tuijottaa mua vihaisesti, mutta kun vastaan sen katseeseen, huomaan sen ilmeessä pienen hämmentyneisyyden. Se menee ohi aika nopeasti. Uskon sen johtuvan olemuksestani. En ole katsonut peiliin tänään, mutta voin kuvitella, etten näytä ehkä ihan niin hyvältä kuin yleensä.
Leo avaa suunsa, mutta ei sanokaan heti mitään. Tuijotamme toisiamme silmiin niin kauan, että se alkaa melkein naurattamaan mua, ja silloin Leo suoristautuu ja kurtistaa taas vähän kulmiaan.
"Sano mutsilles, että et oo tulossa sinne vitun mökille, niin munkaan ei tarvitse tulla. Tuskinpa se sulle on hirveen vaikeeta", se sanoo ja katselee mua päästä varpaisiin. Mä huomaan miettiväni, mitäköhän se ajattelee musta. Huomaan, miten sen silmän ympärille on muodostunut sinisenliila mustelma, mitä ei oikein voikaan olla huomaamatta. Mun huulille kohoaa pieni virnistys, ihan vaan koska tiedän sen olleen mun nyrkkini, mikä on pilannut Leon muka niin virheettömät kasvot.
Vähän yllätyn siitä, ettei Leon ilme muutu kymmenen kertaa raivostuneemmaksi vahingoniloisen hymyni takia, vaan se näyttää enemmänkin kiusaantuneelta. Mä olen huomannut, että aina, kun kohtaan Leon kahdestaan eikä sillä ole sen mahtipontista porukkaa ympärillänsä, sen kovin kehuttu itsevarmuus on tiessään ja tilalla on melko epävarman oloinen poika. Tai ainakin mä saan sen aina kiusaantuneeksi. Sen huomaa siitä niin helposti, että se on oikeastaan aika huvittavaa.
Kun Leo tajuaa, etten mä taida olla vastaamassa sille mitään, se katsoo mua taas vähän hämmentyneenä ja ehkä jopa vähän huolestuneena. En ole usein nähnyt sillä tuollaista ilmettä, joten en oikein tiedä, mitä sen päässä liikkuu juuri nyt.
Sitten Leo liikahtaa, suoristaa beigeä collegepaitaansa ja lähtee takaisin omaa pöytäänsä kohti. Se kääntyy kuitenkin vielä katsomaan mua hetkeksi.
"Ja mee kotiin, näytät ihan kauheelta."