(kuvassa Tomas)
Tomas
Pyörittelen vaaleanpunaista sytkäriä käsissäni ja kuuntelen toisella korvalla Jonathanin nopeatempoista selitystä eilisillan tapahtumista, josta mä en itse enää muista paljoakaan. On kaunis sunnuntai-ilta, auringon viimeiset säteet paistavat kasvoilleni ja asteita on varmaan vieläkin yli kaksikymmentä, vaikka kello lähenee jo yhdeksää. Hento tuulenvire lennättää hiuksiani pois otsalta ja mä suljen silmäni hetkeksi nauttien täysin siemauksin kesäillasta.
Istumme meidän vakkaripaikalla, soutustadionilla. Se on ihan mielettömän siisti, iso urheilukatsomo merelle päin. Tämä on paras paikka vaan istua, juoda, jauhaa paskaa ja poltella ihan omassa rauhassa - vaikka uskoisi, että mesta olisi suosittu, se on ihmeellisen usein ihan tyhjillään, kun olemme täällä. Tosin se voi johtua siitä, että saavumme tänne melkein aina vasta illalla tai yöllä.
Mä nojaudun melkein makuuasentoon penkille ja avaan silmäni vain vilkaistakseni Jonathania, joka on lopettanut puhumisen ja tuijottaa mua selkeästi odottaen jonkinlaista vastausta. Se oli puhunut eilisestä, eli siitä illasta, kun kuokimme Leo Aaltosen bileissä ja saimme aika kylmän vastaanoton. Lähdimme sieltä oikeastaan melkein heti, mutta ei pointtina ollutkaan jäädä sinne. Meidän oli vain tarkoitus käydä siellä ihan vaan todistamassa, että voisimme tulla. Kuulostaa näin jälkikäteen aika tyhmältä, mutta se oli todella huvittavaa nähdä Leon raivostunut reaktio. Mä olin aika kovissa paukuissa silloin, joten olemukseni oli vielä normaaliakin tyynempi, mikä taisi vituttaa Leoa vielä enemmän.
"Sori, emmä oikein osannut kuunnella", mä vastaan lopulta ja vedän henkoset jointista, jonka olimme käärineet jo eilen. Tarjoan sen Jonathanin suuntaan, joka nappaa sen kädestäni selkeästi vähän tympääntyneenä.
"Sun ois pitäny olla mukana sillon, kun pöllittiin ne kaljat niiltä skeittareilta. Ne oli ihan raivona", se jatkaa näköjään jo unohtaen, etten kuunnellut.
"Missä mä sit olin?" kysyn hajamielisesti ja katselen veden yllä lentäviä lokkeja. Ainut selkeä muistikuva eilisillasta on tosiaan se, kun vierailimme Leon luona. Tai ymmärtääkseni talo ei ollut Leon, vaan Joan, mutta kuitenkin. Mä näen mielessäni ne kirkkaat, harmaat silmät, joissa roihusi viha ja inho. Mielestäni on mahtavaa, miten mä aiheutan tuollaisen reaktion siinä pienessä pojassa, en usko, että kovin moni muu pystyy vastaavaan. Hetken ajateltuani tätä saavutusta havahdun ja mietin, miksi se on minusta noin tyydyttävää. Ehkä olen vain liian pilvessä.
"En mä tiedä, kävitte kai sillon siin K-marketilla Aarnen kanssa", Jonathan tuumailee ja ottaa huikan Redbullista, joka on isoin koko mitä kaupassa myydään. Jonathan juo sitä aina ja sen jälkeen juoksee kusella minuutin välein.
Kuluu varmaan noin tunti, kunnes päätämme lähteä koteihimme, huomenna olisi kuitenkin taas maanantai ja koulua. Lähdemme stadionilta eri suuntiin, mä laudalla Etu-Töölöön ja Jonathan ratikalla Kallioon. Ei mene montaa minuuttia, kun mä saavun hulppean kerrostaloasuntomme eteen ja nousen hissillä ylimpään kerrokseen saakka. Potkin kengät jalastani sikin sokin, vaikka tiedän, että siivousfriikki äitini valittaa mulle siitä aamulla. Se on ammatiltaan sisustussuunnittelija ja se on tosi haluttu noilla markkinoilla, eikä se siedä sitä, kun mä ja 12-vuotias veljeni Joel eli Jokke, sotkemme. Äiti ei ole ollut tuollainen aina, mutta isoveljeni kuoleman jälkeen se on alkanut siivoamaan ihan oudon paljon. Muutama kuukausi sen jälkeen kun Aksu 19-vuotiaana siirtyi kesäkuisena, sateisena iltana taivaaseen, äiti vaan siivosi yötä päivää. Se ei varmaan nukkunut ollenkaan. Iskä taas ei tehnyt mitään muuta kuin nukkui. Mä olin silloin vasta viisitoistakesänen, ja mun selviytymiskeinoni oli alkoholi. Tämä fakta ei oletettavasti ollut vanhemmilleni mieleinen, eikä varsinkaan siksi, että Aksu kuoli huumeiden yliannostukseen. Se oli käyttänyt jo pidemmän aikaa, teinistä asti, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Eikä sille riittänyt pelkkä kukka, vaan se käytti piriä ja ekstaasia. Se vuosi kun Aksu lähti oli meille niin raskas, mutta on siitä päästy jo huimasti parempaan paikkaan yhdessä perheenä. Siitä on jo yli kolme vuotta. Tai no, ehkä 'vasta' olisi parempi sana. Tunnen yhä Aksun läsnäolon välillä, ja on usein vaikea uskoa, ettei se ole fyysisesti enää luonani.
Mä havahdun syvältä ajatuksistani, kun puhelimeeni tulee Snapchat -ilmoitus. Katson kirkasta näyttöä siristäen silmiäni hämärässä eteisessä, mutta kun mä huomaan, keneltä snäppi oli tullut, silmäni laajenevat varmaan lautasen kokoisiksi. Miksi hitossa Leo Aaltonen snäppäsi mulle?
Mä olen liian utelias odottamaan hetkeä ennen snäpin avaamista, joten näpäytän sen auki saman tien. Se ei ollut kuva vaan viesti.
"Anna sit olla muuten viimenen kerta, kun tunkeudutte meiän luokse niin ku eilen, tai sulle käy oikeesti huonosti".
Perässä oli vielä keskisormi -emoji. Mä tuijotan näyttöä hetken lamaantuneena. Leo ei ole varmaan ikinä ennen laittanut mulle viestiä. Ei se ole edes lisännyt mua Snaphatissa aiemmin. Meinasin ensin olla vastaamatta, mutta mä en pysty olemaan vittuilematta sille.
"Pelottavaa."
Mä suljen puhelimeni ja päätäni pyöritellen kävelen eteisestä läpi suuren, viiden makuuhuoneen asunnon, ja heitän kamani sotkuisen huoneeni lattialle. Muu talo on sisustettu pelkillä vaaleilla väreillä, mutta mun huoneeni on ihan päinvastainen. Lattialla on musta karvamatto, ja sängyn viereisen seinän tapetti on musta. Kalusteenikin ovat pääosin tummia. Riisun kaikki päällysvaatteeni ja lösähdän sängylle selälleni makaamaan, ja suljen silmäni. Kukka väsyttää mua välillä niin paljon, että vaan nukahdan, ja nyt tuntuu vähän siltä.
Outoa, että Leo laittoi mulle viestiä. Eikö se voinut sanoa tuota koulussa huomenna? Selkeästi olen sen mielessä, ei se muuten olisi laittanut mitään. Mä en voi olla hymyilemättä, kun kuvittelen, miten raivoissaan se on vieläkin eilisestä. Vaikea itsekään uskoa, miten paljon mielihyvää saan Leon ärsyttämisestä. Se vihaa niin vahvasti ja jotenkin tosi agressiivisesti, mikä on mielestäni hauskaa. Kyllä mäkin olisin suuttunut, jos ne olisi tehneet meille noin, mutta en samalla tavalla kuin Leo. Mä en ole sillä tavalla äkkipikainen.
Käännyn kyljelleni sängyllä ja kurottaudun vetämään ikkunan edessä olevan pimennysverhon alas. Mä mietiskelen vielä jonkin aikaa Aksua ja myös Leoa ennen kuin vaivun uneen.
Kun mä herään aamulla, olen varma, että olen nukkunut pommiin. Enkä ole väärässä. Kello näyttää jo puoli yhtätoista, kun mä saan itseni raahattua ulos rakennuksesta ja kiirehdin kohti lähintä ratikkapysäkkiä. Äiti ja iskä lähtevät molemmat jo seitsemän jälkeen töihin ja vievät Joken samalla koululle, joten kukaan ei ole herättämässä mua puoli yhdeksältä, jolloin mun pitäisi herätä. Tietty herätyksen asettaminen puhelimeen ennen nukahtamista saattaisi auttaa, mutta en mä tietenkään lievissä paukuissa sitä tajunnut. Ilma on kolea ja sateinen, eikä eilisestä helteestä ole tietoakaan. Värisen ratikkapysäkillä ohuessa pitkähihaisessa paidassani ja mietin, miksen ottanut takkia.
Mä saavun koululle vasta vähän yhdentoista jälkeen suoraan ruokailuun, ja tyytyväisenä haen lounasta - mulle se on oikeastaan aamupalaa - ison lautasellisen. Tungen perunamuusia suuhuni ja vilkutan kavereilleni, jotka saapuvat vähän mun jälkeeni pöytään.
"Tuutko sä vaan syömään tänne ja sit lähet takas himaan?" Daniel naurahtaa istuessaan viereeni. Mä nyökkäilen suu täynnä ruokaa ja Jonathan pudistaa päätään, mutta huomaan sen väsyneistä silmistä ja pörröisestä tukasta ettei poika ole itsekään ihan yhdeksältä tänne ehtinyt.
Kun olen syönyt lähden käymään alakerran vessassa ennen äidinkielen tunnin alkua. Kun mä olen käynyt kusella, melkein lyön vessan ovella Leo Aaltosta naamaan. Mä kohotan kulmiani yllättyneenä, kun katson vaaleaa poikaa edessäni. Se ei näytä kovinkaan iloiselta katsoessaan mua takaisin.
"Helvetti", se ärähtää ja tuhahdan pojan äkäisyydelle. En tajua, miten se voi olla aina niin huonolla tuulella.
"Joku on noussut väärällä jalalla tänään", mä naureskelen ja katson poikaa hetken päästä varpaisiin. Leo käännähtää uudelleen katsomaan mua ja huomaan, miten se suuttuu enemmän.
"Turpa kiinni."
Okei, se todellakin on noussut väärällä jalalla. Mä en voi olla virnuilematta, ja nojaudun taaksepäin tasoa vasten ja haron hiuksiani. Leo katsoo mua pitkään, ja haluaisin oikeastaan tietää, mitä se miettii. Jotenkin tuo vihainen, tarkka tuijotus saa oloni epämukavaksi, mikä on outoa. Ei mulla ole ikinä epämukava olo. Mä tiedän, että olen komea ja osaan pukeutua, mutta jokin tuossa katseessa saa mut kiusaantuneeksi. Ehkä se johtuu vaan siitä, että mä olen juuri herännyt ja puin ensimmäiset vaatteet huoneeni lattialta, jotka löysin. En mä siihen mitään muutakaan syytä keksi.
"Missä sä oot ollu?"
Kysymys yllättää mua vähäsen. Ihan sen puolesta, että miksi Leoa kiinnostaa. Uskoisi, että se olisi vaan tyytyväinen siitä, ettei joutunut katsomaan mua tämän päivän ekalla tunnilla, joka olisi ollut meillä yhteinen.
Kun en heti vastaa vaan katson toinen kulma koholla poikaa, hän liikahtaa vaivaantuneena ja vilkaisee sivulle. Huomaan, miten sekin kiusaantuu, kun mä katson sitä vähän pidempään. Se ei kyllä ole mikään uusi juttu. En usko, että kukaan muu tajuaa, miten helposti sen saa hermostumaan vaan katseella. Eikö niin suositun ja ylimielisen pojan pitäisi kestää pientä tuijottelua? Tosin, ehkä se on jotain minkä vain mä pystyn tekemään. Leo ei ikinä myöntäisi sitä, mutta mä tiedän, että se kokee mut uhkana.
"Eiku ihan vaa siks kysyn, ku luulin jo että sä oisit jossain ojassa kamapäissä delaamassa."
Sisälläni muljahtaa. Mielikuva, joka on ikuisesti poltettuna mun verkkokalvoilleni, välähtää päässäni. Siinä on Aksu, joka makaa huoneensa lattialla. Kuolleena, piikki kädessä. Mä sain nimittäin olla se onnekas, joka löysi sen. Me asuttiin silloin vielä Kalliossa melkein Jonathanin naapurissa, mutta äiti ja isä halusi muuttaa ihan uuteen paikkaan tapahtuneen jälkeen. Enkä mä pistänyt yhtään hanttiin. En olisi varmaan ikinä pystynyt olla näkemättä Aksua siellä sen huoneen lattialla, jos oltaisiin jääty sinne asumaan.
Leo ei usein pääse mun ihon alle. Ei homo -kommenteilla, ei vittuiluilla mun skater -tyylistä tai huonommasta koulumenestyksestä. Mutta tuo kommentti osui ja upposi. En mä edes tiedä, miksi se sattui niin kovin, ehkä mä olen väsynyt ja ehkä mä olen kelaillut Aksua liikaa parina viime päivänä, mutta mä suutuin. Ja silloin harvoin, kun mä suutun, se ei ole mikään pieni ärsyyntyminen, vaan kunnon raivo. Enkä mä välttämättä osaa toimia oikein silloin.
Mä puristan käsiäni nyrkkiin ja tuijotan tappavalla katseella Leoa, joka tuijottaa takaisin kohottaen leukaansa. Ennen kuin ehdin estää itseäni, olen jo tyrkännyt sitä rintakehästä niin kovaa, että se kompuroi muutaman metrin taaksepäin ja on törmätä takana käveleviin oppilaisiin, jotka tietenkin huomaavat tilanteen ja pysähtyvät. En olettanutkaan, että Leo antaisi olla, vaan tiesin, että se tönäisee mua takaisin - niin kuin se tekeekin. Leo heittää mut vessan kaakeliseinää vasten ja tunnen lapaluussani lievän kivun. Sitten mä nostan nyrkkini ja lyön sitä silmäkulmaan. Kovaa.
En ehdi edes tajuta, mitä tapahtuu, kun olen jo saanut iskun leukaan ja olkapäähäni. Tappelu ei ehdi kestää kauan, kun tunnen jonkun riuhtaisevan mut kauemmas pojasta ja työntävän käytävän vastakkaista seinää vasten. Mä hengähdän syvään ja nielen verta, joka vuotaa huulestani.
"Mitä hemmettiä täällä tapahtuu?" Antti huutaa ja tuijottaa vuoronperään meitä molempia. Mä katson ensin sitä ja sitten Leoa, joka pitää vasenta silmää kiinni ja hieroo rystysiään, joissa näkyy verta. Antti viittoo paikalle kerääntyneen yleisön pois ja mä voin vaan kuvitella, miten varmaan jokainen koulun oppilas on viimeistään vartin päässä kuullut tästä. Miten kaksi suosituinta oppilasta vihdoin päätyivät käsirysyyn.
"Toi mulkku sen alotti!" Leo huudahtaa osoittaen mua etusormellaan, johon mä vaan tuhahdan.
"Ja sä jatkoit. En ois uskonu, että te vielä täysi-ikäisinäkin käyttäytyisitte noin lapsellisesti", Antti huokaisee ja katsoo mua pettyneenä. Häpeä kouraisee mua vatsanpohjasta asti ja katson alas. Antti on mun lempiopettaja, ja mua nolottaa mielettömästi, että se näki mut tappelemassa. Musta tuntuu, että se on ainut opettaja tässä hemmetin koulussa, joka oikeasti tykkää musta, ja ymmärtää mua. Me ollaan vähän niin kuin kavereita. Ja nyt se varmasti halveksuu mua. "Me mennään nyt käymään rehtorin puheilla ja se saa määrätä teille rangaistuksen."
Mä laahustan Leon ja Antin perään rehtorimme, Juhan, kansliaa kohti ja haron vielä entistä sotkuisempia hiuksia. En tiedä, onko mulla joku 'bad boy' -maine, mutta en mä ole ylpeä siitä, jos joudun tappeluun. Se on noloa ja lapsellista, eikä mulle kyllä usein niin olekaan käynyt. En suutu todellakaan helposti, mutta Leo Aaltosessa vaan on jokin asia, mikä saa mut ihan raivon partaalle noinkin nopeasti. Hiton ärsyttävä jätkä.
Olen ollut rehtorin kansliassa ihan liian monta kertaa, mutten ikinä tappelun takia. Lähinnä vaan myöhästymisten ja koulutöiden skippaamisen takia. Leo katselee ympärilleen niin paljon, että uskon tämän olevan sen eka kerta täällä. Se taitaakin vaikuttaa opettajien silmissä ahkeralta oppilaalta, eikä todellakaan kusipäiseltä.
Kanslia on aika pieni ja haisee tunkkaiselta. Rehtorimme Juha ei näytä järin iloiselta, kun me astellaan sisään. Lösähdän toiselle pöydän edessä olevista tuoleista ja Leo istuu toiselle ensin mulkaisten mua kohti. Antti läimäyttää hellästi kätensä meidän molempien olkapäille ja selittää tilanteen Juhalle. Se on vanha, kaljamahainen mies, joka näyttää vähintääkin elämäänsä kyllästyneeltä, enkä mä ihmettele ollenkaan.
"Noh, mikä teidät ajoi tappelemaan?" se kysäisee ja ristii kätensä vatsansa päälle nojautuen taaksepäin muhkeaan nojatuoliinsa. Vilkaisen sivusilmällä Leoa, joka tuijottaa käsiään eikä näytä siltä, että aikoo vastata.
"Leo oli mulle vitun ilkeä", tokaisen sitten, jolloin Antti puristaa mua kovempaa olkapäästä. "Sori, siis tosi ilkeä", korjaan ja Juha tuhahtaa.
"Niin säkin olit", Leo ehtii heti sanomaan ja katsoo minua harmaat silmät roihuten suuttumuksesta. Mä kohotan kulmiani ja mietin, oliko mun 'joku tainnut nousta väärällä jalalla' -kommentti nyt niinkään ilkeä, mutten jaksa sanoa mitään vastaan.
"Jaahas", Juha sanoo ja näyttää siltä, ettei sitä edes kiinnosta koko asia. "Te tiedätte molemmat varsin hyvin, ettei meidän koulussa väkivalta ole todellakaan hyväksyttävää. Ja mä olen kyllä kuullut tosta teidän välisestä draamasta, tai mistä lie, ja todella toivoin ettei se ois ikinä mennyt tohon", se sanoo ja hieraisee kaljua päätään. Juha katsoo meitä vuoronperään odottaen meidän kai vastaavan jotain.
En osaa tehdä muuta kuin nyökätä, ja Leo tekee samoin. Varmaan jokaikinen opettajakin on tietoinen siitä, että mä ja Leo ei niinkään pidetä toisistamme. Katselen Juhan takana seinällä roikkuvia todistuksia Suomen parhaimman lukion titteleistä ja muista turhista saavutuksista, kuten Suomen lukioiden parhaimmista sijoituksista matematiikan kilpailuissa.
"Mä haluan, että molemmat pyytää anteeksi. Ja sitten tuutte tänä perjantaina jälki-istuntoon koulun jälkeen", Juha sanoo hetken päästä ja kääntää katseensa tietokoneeseen, alkaen klikkailla jotain sen näytöllä. "Ja tietenkin ilmotan teidän vanhemmille tästä."
Mä puuskahdan hieman ärsyyntyneenä. Tiedän, miten pahat raivarit äitini saa, kun kuulee, että olen ollut tappelussa ja vielä hänen rakkaan ystävänsä pojan kanssa. Ei äiti taida edes tietää, että mulla ja Leolla on tällaiset välit, en ainakaan ole ikinä kertonut. Kyllä se edelleen kutsuu mut mukaansa, kun menee tapaamaan Leon äitiä, vaikka mä en tietystikään ikinä mene.
Tajuan vasta sitten kun Antti rykäisee merkitsevästi, ettei kumpikaan ole sanonut mitään, ja mä puren alahuultani ärsyyntyneenä. Sitten käännyn Leota kohti ja vedän kasvoilleni niin leveän hymyn, että Leo tajuaa sen olevan feikki. "Mä oon tosi pahoillani."
Leo kurtistaa kulmiaan mutta hymyilee myös todella pakotettua hymyä. "Saat anteeksi, mäkin oon pahoillani."
"No, eihän se niin hankalaa ollut, eihän?"
Työnnän aulan oven auki ärsyyntyneenä ja suuntaan ulko-ovia kohti. En mä todellakaan jaksa äskeisen jälkeen mennä tunnille suu ja nenä veressä. Daniel oli näköjään ihan oikeassa; mä tulin vaan syömään ja sitten menen takaisin kotiin. Ja tappelin myös vähän välissä.
"Ihan tiedoksi, en sit tarkottanut tota anteeksipyyntöä", mä kuulen kärkkään äänen takaatani. Hymähdän vähän huvittuneena ja käännyn katsomaan vaaleaa poikaa perässäni.
"Aijaa, mä kun tarkotin."
Leo ei vastaa, vaan katsoo mua todella pitkään tulkitsemattomalla ilmeellä, ja sitten suuntaa yläkertaan johtaviin portaisiin. Huvittuneesti hymyillen mä astun raittiiseen ulkoilmaan ja suuntaan takaisin kotiin. No, jossen mä tänään muuta hyvää tehnyt, niin ainakin sain taas Leo Aaltosen hiljaiseksi.