Tomas
En ole koskaan ymmärtänyt, mikä tekee meidän kaveriporukasta jotenkin erikoisen. Mä tiedostan kyllä maineemme ja sen, että oikeastaan koko koulu tietää jokaisen meistä ja seuraa meitä somessa. Tiedostan myös sen, miten kovin koulun toinen suosittu porukka vihaa meitä - ihan niin kuin mekin niitä. Mä en ole edes pysähtynyt miettimään, mistä tämä kaikki draama johtuu, mutta mä en välitä. En kiellä sitä, ettenkö nauttisi suosiosta. En anna sen näkyä ulospäin musta, mutta totta kai se tuntuu hyvältä, että mua ihaillaan. Varsinkin, kun en ymmärrä, miksi. En ole ikinä pitänyt itseäni jotenkin parempana, komeampana tai hauskempana kuin muut, enkä pidä edelleenkään. Jostain syystä ihmiset vain pitävät meistä. Ehkä meidän rento tapa suhtautua kaikkeen on muiden mielestä siistiä.
Se kyllä eroaa täysin Leo Aaltosesta ja sen kavereista. Kaikki kenellä on silmät päässä näkevät, että jokaikinen tuon porukan jäsen tiedostaa olevansa hyvännäköinen ja suosittu, ja eivät myöskään anna muiden unohtaa olevansa mukamas parempia kuin muut. Pelkästään se tapa, miten ne kävelee koulun käytävillä yhtenä suorana rivinä niin, että muiden täytyy painautua seinää vasten ohittaakseen ne, saa mun vereni kiehumaan. Samoin se, miten ne nauraa ja meluaa koulun aulassa joka välitunti ja välillä oppituntikin, ihan kuin koulussa ei olisi ketään muuta. Ja se, miten ne järjestää melkein joka viikonloppu bileitä, ja mainitsevat erikseen kaikille, miten meitä ei todellakaan ole kutsuttu. Tosin, ihan kuin edes haluaisin mennä. Aivan sama mitä nuo kuusi poikaa tekevät, ne on mielestäni idiootteja. En tunne ketään muuta, ketä mä vihaisin yhtä kovin, kuin Leo Aaltosta. En ketään.
Kävellessäni kohti kaunista, vanhaa koulurakennusta, vilkaisen kelloa puhelimeni näytöstä. Se on jo muutamaa minuuttia yli kymmenen, eli mä olen myöhässä matikan tunnilta. Se ei ole mikään uusi juttu, mä olen oikeastaan melkein joka aamu myöhässä. Niin ovat myös Jonathan ja Daniel. Aarne taas on oikeastaan aina ajoissa. Se on meistä ainut, joka oikeasti yrittää panostaa kouluun. Ei kyllä omasta tahdostaan; tummapiirteinen, pitkä poika tulee varakkaasta perheestä, jonka vanhemmat vaativat kolmelta lapseltaan vain parasta ja haluavat Aarnen pääsevän yliopistoon opiskelemaan joko lääke -tai kauppatiedettä, kuulemma sentään Aarnen valinta, kumpi. Mä olen onnellinen siitä, ettei mun vanhempani vaadi multa mitään. Mä olen jo lukion ensimmäisenä päivänä ilmoittanut niille, että kun mä valmistun, mä lähden kiertämään Aasiaa tai Australiaa koko vuodeksi, eikä niillä ole siihen mitään sanottavaa. Ja onneksi niillä ei taida ollakaan.
Mä saavun koulun edessä olevan pienen puiston luokse, kun kello näyttää 10:08. Mä haron kättäni mun paksujen, miltei mustien hiuksien läpi ja yritän saada ne vähän siistimpään kuntoon, mä en ole tehnyt niille mitään oikeastaan koko viikkona. Mä suoristan mustan hupparini kaulusta ja avaan koulun pääoven. Törmään kuitenkin heti juuri mun lempihenkilöön, Leo Aaltoseen. Mikä olisikaan parempi tapa aloittaa päivä?
"Kato etees, hintti", se tuhahtaa, kun mä olen törmätä siihen astuessani sisään. Mä olen ollut jo kauan avoimesti biseksuaali ja Leo ja sen kaverit eivät vaan pääse asiasta yli, vaan huutelevat siitä mulle aina. Tuollainen homoviha on mielestäni oksettavaa, mutten mä ole ikinä välittänyt muiden mielipiteistä. Normaalisti mä olisin varmaan vain kohauttanut olkiani - mä en oikeastaan jaksa huudella mitään typeriä loukkauksia niin kuin hintti - mutta mä olen jo ihan tarpeeksi huonolla tuulella huonosti nukutun yön takia, ja tämän vaalean pojan näkeminen ei todellakaan paranna mun fiilistä.
"Mä katoinkin, ja oletin et sä väistät niinku sun kuuluu", mä sanon kylmästi vihreiden silmieni katseen porautuessa sen harmaansinisiin silmiin. Jopa sen silmät ovat tylsän väriset.
Leo tuijottaa mua takaisin vähintäänkin yhtä tappavasti, mutta mä rikon katsekontaktin jatkaessani matkaa kohti portaita, jotka vie koulun toiseen kerrokseen. Mä kuulen oven pian paiskautuvan kiinni, kun tuo säälittävä rääpäle lähti ulos. Hymyilen itsekseni voitonriemuista hymyä, koska mä olin saanut pojan hiljaiseksi. Ja sitä ei usein tapahdu.
Mä karistan tuon typeryksen pois mielestäni, ja suuntaan käytävän päähän matikanluokan eteen, ja sen enempää koputtelematta astun sisään luokkaan. Ryhmämme jokainen oppilas kääntyy katsomaan mua, ja kävelen itsevarmasti luokan takariviin Jonathanin vieressä olevan tyhjän paikan luokse. Huikkaan opettajallemme pahoittelut myöhästymisestä, joka tuskin edes oli vilkaissut mua tullessani paikalle. Nuorehko miesopettajamme Antti ei ole pitkään aikaan torunut mua myöhästymisestä, varmaankin siksi, ettei se vaan jaksa. Onhan se kuitenkin vain multa itseltäni pois, että missaan osan opetuksesta. Tosin, he olivat varmaankin vain ehtineet käydä kotitehtäviä läpi, joita en kuitenkaan edes ole tehnyt.
"Kelaa, että mä olin kerrankin ajoissa tänään", Jonathan kuiskaa mulle istuttuani alas. Sen huulilla koreilee jälleen kerran sen leveä hymy, joka on siinä oikeastaan aina. Mä hymähdän vastaukseksi ja riisun 90-luvulle jääneen maastonvihreän takkini. Jalassani ovat lempifarkkuni; mustat ja leveät, joissa roikkuu hopea ketju. Mä haron jälleen mun hiuksia ja kaivan tietokoneen esiin, jotta voisin katsoa Netflixiä. Mitä muutakaan sitä matikan tunnilla tekisi?
Mä havahdun tunnin loppumiseen vasta sitten, kun porukka alkaa keräilemään kamojaan ja lähtemään luokasta. Mä nappaan Applen läppärini ja heitän takkini takaisin päälle, ja lähdemme Jonathanin kanssa luokasta kohti meidän vakkaripöytää. Istumme siinä aina; välitunneilla, hyppytunneilla ja ruokailun aikana. Mä rakastan sitä pöytää ja sen paikkaa aulan nurkassa ylimmällä tasanteella, mutta on siinä huonokin puoli - suora näköyhteys aulan keskelle, jossa sijaitsee Leon porukan pöytä, joka me joudutaan juuri ohittamaan. Sen ääressä istuu 3/6 porukan jäsenistä, Leoa ei onneksi näy. En mä jaksa edes vaivautua sen enempää mulkoilemaan niitä, vaan mä suuntaan suoraan meidän pöydän ääressä istuvien Danielin ja Aarnen luokse.
"Mitä äijät?" Daniel ehtii huudahtaa heti kun me tullaan kuuloetäisyydelle. Jonathan alkaa saman tien selittämään jostain uudesta tytöstä, jonka se on löytänyt Tinderistä, ja Daniel kuuntelee tätä innoissaan. Mua ei oikeastaan kiinnosta Jonathanin muijakuviot, niistä on niin hankala edes pysyä perillä. Tämä vaaleanruskeahiuksinen, melko lyhyt poika vaihtelee tyttöjä kuin sukkia, mutta ei ikinä etsiäkseen vakavaa parisuhdetta. Daniel on ihan samanlainen. Mä ja Aarne taas jätetään sellainen vähän vähemmälle, ollaan ehkä enemmän parisuhdeihmisiä. Mä en kuitenkaan etsi tällä hetkellä mitään tyttö -tai poikaystävää, en jaksa ruveta sellaiseen tässä elämäntilanteessa.
"Arvatkaa ketkä kuulemma järkkää perjantaina bileet", Daniel sanoo hetken hiljaisuuden jälkeen ja katsoo aulan keskellä olevaa pöytärykelmää kohti pyöräyttäen ruskeita silmiään. Jonathan kääntyy niin äkkiä mulkaisemaan niitä, että sen vaaleat, kiharat hiukset heilahtavat. Mä en edes jaksa katsoa sinne, koska mä tiedän, kenestä on puhe.
"En tajua, miks noiden pitää aina huudella sitä kaikille ettei kukaan saa kutsua meitä. Ihan ku me edes tultais", Aarne huokaisee ja haroo sen suklaanruskeita hiuksia, mitä se tekee oikeastaan koko ajan. Mullakin alkaa mennä pikku hiljaa hermo tähän, vaikkei se mua aluksi juurikaan häirinnyt. On ärsyttävää, miten ne luulee olevansa parempia kuin me. Kun ne ei vaan ole. Meidän todella pitäisi opettaa niille, ettei kukaan voi käskyttää meitä noin. Mä siristän silmiäni ja mun huulille kohoaa pahaenteinen virne, kun suunnitelma alkaa kehkeytyä mun mielessä.
Jonathan tunnistaa mun hymyn heti, ja mä huomaan, miten se innostuu. "Mitä sä mietit, Tomas?"
Mä vilkuilen huvittuneesti vuoronperään ystäviäni. "Sitä vaan, et ehkä me tällä kertaa mennäänkin."