Mitä meille jäi

PROLOGI

Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, kevyt pohjoistuuli hyväili ihoa ja lentokone lensi jossakin kaukana, matkalla kohti tuntematonta. Bussi pysähtyi pysäkillä ja jatkoi matkaansa, kun oli jättänyt matkustajan kyydistä. Valkoinen, farmari Skoda ajoi Peikonlehdentietä pitkin, läpiajoliikennettä vain. Leikkivien lasten ääni kuului hyvin pihallemme ja tiesin sen ärsyttävän Valtteria, mutta en voinut tehdä asialle mitään. Enkä vaivannut asialla päätäni sen enempää, nautin vain kesälomastani. Tai olisin nauttinut, ellei ihana avomieheni olisi päättänyt avata suutaan.

"Vois noi lapset tehdä vaikka jotain töitä. Hirveä meteli", Valtteri sanoi ja katsoi äänien suuntaan, kasvoillaan mitään sanomaton ilme. Hymyilin hieman, tuollainen mies ei vain sopinut kaupunkielämään. 

"Antaa niiden leikkiä. Nyt on kesä jos et muista", sanoin ja nappasin suuhuni yhden mansikan. Se maistui makealle ja kirpeälle samaan aikaan, maistoin kesän siinä. Hymyilin ja suljin silmäni. Tämä oli unelmaa, jota olin lapsena halunnut elää ja nyt se kaikki oli totta.

"Mikä sua nyt hymyilyttää?" Valtteri kysyi ja keskeytti unelmointini. Avasin silmät ja katsoin miestä suoraan tummansinisiin silmiin. Niihin silmiin olin uponnut monia vuosia sitten ja niihin silmiin upposin vieläkin. Katsoin miehen kasvoja tarkemmin ja näin pienen hymyn hänen huulillaan, vaikka hän yrittikin kätkeä sen. 

"Kunhan hymyilen", vastasin ja käänsin katseeni pois. En jaksanut enää kertoa hänelle, että tämä kaikki teki minut onnelliseksi, tämä talo, piha, puutarha ja hän. Kaikki se, mitä olimme yhdessä rakentaneet, teki minut niin onnelliseksi, että en osannut edes pukea sitä sanoiksi.

Illan hiipiessä hitaasti kohti ja auringon laskiessa, kävin kastelemassa puutarhassa kasvavia kukkia. Koko kaupunki tuntui hieman hiljentyneen ja vain tieltä kuului hiljaista puhetta, kun pariskunta käveli ohitse. Kaunis, tumma hiuksinen nainen työnsi lastenvaunuja ja hänen vierellään kulki vaalea hiuksinen mies, pidellen kädessään narua, jonka toisessa päässä kulki saksanpaimenkoira. Hymyilin, tuota minäkin halusin. 

"Pöö", kuulin äkkiä kuiskauksen takanani ja sitten vahvat kädet kietoutuivat ympärilleni. Jähmetyin paikoilleni ja tunsin kuinka sydän rinnassani hakkasi tuhatta ja sataa. Silti tiesin, että vaaraa ei ollut.

"Älä säikyttele", sanoin toruvalla äänellä ja nojasin Valtteria vasten. Mies vain naurahti ja suukotti niskaani. Hymyilin ja katselin hetken paljaita varpaitani. 

"Mentäiskö kävelylle?" kysyin ja käännyin katsomaan Valtteria. Näin hänen otsansa rypistyvän ja olin valmis pettymään. 

"Mennään vaan", hän vastasi ja väläytti maailman ihanimman hymyn. Hymyilin takaisin ja annoin nopean suudelman hänen huulilleen. 

"Mä haen vaan kengät", sanoin ja irtauduin hänen otteestaan. Valtteri nyökkäsi ja jäi katselemaan vielä hieman vihreitä mansikoita mansikkamaalla. Kävelin takaovelle ja huuhtelin jalkani vesiletkulla ennen kuin astuin sisälle.

Juoksin vaatehuoneeseen hakemaan sukkia ja näin sivusilmällä ikkunasta, kuinka Valtteri puhui puhelimessa. Hidastin vauhtiani ja jäin hetkeksi paikoilleni. Mietin kenen kanssa hän mahtoi puhua, vaikka yleensä en kummemmin miettinyt hänen puhelimessa oloaan. Nyt jokin sai minut pysähtymään ja katselemaan mies, jonka pitäisi ensi vuonna tähän aikaan olla aviomieheni. Lopulta jatkoin kuitenkin matkaani ja löysin sukat. Puin ne jalkaan ja kävelin keittiöön. Huomasin Valtterin vilkuilevan koko ajan takaovelle, aivan kun hän olisi odottanut minun ilmestyvän. Jatkoin keittiöstä matkaani kuitenkin eteiseen ja kaivoin kaapista vaaleanpunaiset Puman lenkkarit ja vedin ne jalkaani. Otin avaimen avainkaapista ja avasin etuoven. Laitoin oven lukkoon ja kiersin takapihalle, jossa Valtteri puhui edelleen puhelimessa. Hän oli selkä minuun päin, joten huikkasin hänelle, että tulisi niin päästäisiin lähtemään. Näin kuinka miehen hartiat jännittyivät ja kuinka puhelin melkein tippui hänen kädestään. Hän kääntyi katsomaan minua, samalla kun lopetti puhelun ja näin hänen silmissään jotakin outoa, jotakin mitä en osannut tulkita.