Rikottu

Kolmas lemmikki

(CW löytyy tekstin lopusta ihan siitä syystä, että on hiukan spoileri tekstille. Sieltä siis löytyy, jos haluaa katsoa ennen lukemista, mutta jos ei niin ei hyppää silmille)

Musti laittaa päänsä syliini ja katsoo minua, pyytäen vielä jäämään. En minä nyt voi. Minun on pakko mennä. Minua odotetaan. Yritän nousta, mutta Mustin pää ei siirry.

"Minun on pakko mennä" sanon ja kyyneleet haluavat taas valua pitkin kasvojani. Älä Musti tänään tee tästä vaikeampaa. Jos poistun kotiovesta, se jää uikuttamaan sisälle, koska pelkää tulleensa hylätyksi. Se saa aikaan pahanolon ja vahvistaa sitä tunnetta, että tänäänkään ei pidä lähteä kotoa.

Musti pyytää huomiota ja välillä vaatii sitä. Se kulkee perässä ja vaikka sitä ei katsoisi, tuntee sen läsnäolon koko ajan. Kun minä menen nukkumaan, se tulee sänkyyn ja käpertyy viereen. Ja kun herään,se ei koskaan nouse ennen minua. Musti yrittää pakottaa jäämään vielä hetkeksi peiton alle. Edes hetkeksi. Mutta Mustille ei riitä mikään. Hetki voi muuttua tunniksi, päiväksi joskus kahdeksi. Eikä se kahdenkaan päivän jälkeen nouse ennen minua.

Pääsen ulos, jossa näen paljon odotetun ja pelätyn sosiaalisen kohtaamisen. Onneksi Musti jäi kotiin. Se haluaisi muuten ensimmäisenä syödä kaiken ruuan, joka on aseteltu piknik viltin päälle. Se haluaisi haukkua jokaista, varsinkin itseään ja lopulta jahdata häntäänsä, kun ei tiedä enää mitä muuta tekisi. Tänään ei olisi Mustin päivä.

Mutta Musti ei ollut koskaan pyytänyt lupaa tulla paikalle. Ensimmäisen kerran, kun se ilmestyi oveni taakse ja käpertyi sohvalle viereeni, ei se ollut ilmoittanut tulostaan. Se ei kysynyt saisiko jäädä tai olisiko tänään se päivä, kun se olisi tervetullut. Se tulisi kuitenkin. Niinkuin tänäänkin.

Musti pujottaa hihnansa käteeni ja olimme taas symbioosissa. Minä en vain tiennyt, mitä Musti antoi minulle tässä suhteessa. Yritän puhua, mutta Musti haluaa jakamattoman huomioni, välittämättä oliko muita ympärillä. Se vetää hihasta ja hetken päästä kovempaa, kun en aseta kättä sille puruleluksi. Heitän tupakan huuleen ja menen Mustin kanssa kävelylle sivumpaan. Jos se nyt rauhottuisi. Antaisin sille hetkeksi koko elinvoimani ja huomioni niin ehkä se olisi taas hetken hiljaa, että voisin huomioida muita. Eikä vaatisi jokaista senttiä minusta itselleen. 

Palaan takaisin ja toivon Mustin käpertyvän viereeni hiljaa. Mutta Musti ei kuule toiveitani. Vaikka yritän vain istua ja keskustella, niin se vetää hihnasta, haukkuu, ulisee ja haluaa jo lähteä. Eikä jätä minua hetkeksikään rauhaan. Tämä oli taas yksi niistä huonoista päivistä. Otan Mustin hihnan ja lähden takaisin kotiin. Siellä kaikki olisi helpompaa.

Pääsen kotiin, missä minun ei tarvitse esittää, että jaksaisin. Voin kaatua sohvalla ja tuntea Mustin tulevan viereen ja pyytämään jäämään siihen. Musti pakottaa tekemään ratkaisuja, joita itse ei haluaisi tehdä. Musti neuvoo laittamaan turvalukon säppiin, pistämään puhelimen äänettömälle ja juurtumaan sohvaan kiinni. Se saa voimaa minun jaksamattomuudesta. Katson ympärille ja se on saanut jo täystuhon aikaan asunnossa. Kaikki paikat on räjähtäneet käsiin ja likaisia sukkia on pitkin lattiaa. Yritän nousta keräämään tuhoa, mutta masennus laittaa päänsä syliini.

 "Älä lähde vielä."

CW: masennus