Jediritari ja kiharapää

*

JEDIRITARI JA KIHARAPÄÄ

kesäkuu, lukion loppu

*

Mä melkein jätin tänään tulematta, mä melkein päädyin esittämään huonovointista, ettei mun tarvitsisi tulla. Koska mä melkein olin ollut huonovointinen tänä aamuna, ahdisti ja hermostutti niin paljon.

Mutta mä olin kuitenkin tässä ja yritin olla välittämättä mistään. Me istuttiin lukion salin etuosassa, kaikki me ylioppilaat, kolmessa sentilleen asetetussa tuolirivissä, tarkasti aakkostetussa järjestyksessä, niin, että Oliver istui mun vieressäni.

Onneksi Oliver. Ja ei onneksi muita, mä olin saanut reunapaikan, mikä tuuri.

Salin ilma oli liian lämmin, vaikka ulkona satoi. Kokkonen puhui, se puhui niin kuin aina, kamalan innokkaasti ja käsillään elehtien. Se oli meidän rehtori, sellainen melko nuori ja vähän liian virkaintoinen. Sellainen, jolla oli kamalasti asiaa.

En mä tiennyt, mikä mua tässä ahdisti eniten, tässä koko vitun lakitusjuhlassa. Ehkä ne kaikki ihmiset.

Ehkä kaikki johtui niistä, kaikista niistä vieraista, jotka istuivat liikuntasaliin kannetuissa tuoleissa selät suorassa ja pyntättyinä, hienot juhlavaatteet päällä. Ehkä mua pelotti, että ne katsoisivat mua pahasti. Jos ne ihmettelisivät, jos ne kuiskisivat, kun mä hakisin vuorollani todistuksen ja lakin salin etuosasta. Jos ne kuiskivat jo nyt, kun ne näkivät mut siinä istumassa.

Miten tuo Koskisen poika on voinut saada ylioppilaslakin?

Mä en tahtonut sellaista huomiota, enkä tahtonut huomiota yhtään. Mä en tiennyt olinko mä vainoharhainen, oliko musta tullut sellainen kaikkien vuosien aikana. Mä en kestänyt muiden pitkiä katseita, mua ahdisti sellainen, ja sitten kun ahdisti, niin musta tuli vihainen.

Kyllä mä olin yrittänyt opetella pois sellaisesta. Ja olin oppinutkin, osittain, nykyisin meni todella paljon paremmin.

Mä tahdoin kuitenkin tämän tilaisuuden vaan päättyvän, mutta Kokkonen ei näyttänyt lopettavan koskaan – sen suusta tuli vain lisää juttua aina, kun luuli, että se viimein siirtyisi eteenpäin. Se oli sanonut, että se puhuisi lyhyesti ja ytimekkäästi, mutta luoja sen monologi vaan rönsyili, lähti ihan omille raiteilleen.

"Millon toi lopettaa?"

Mä nostin katseeni jaloistani ja vilkaisin Oliveria, jonka hiljainen kuiskaus oli oletettavasti osoitettu mulle, eikä sen toisella puolella istuvalle Sinnalle. Sinna tosin rypisti saman tien otsaansa tuijottaessaan eteensä, se ei varmaan tykännyt, että kukaan supisi kesken kaiken. Oliver vilkaisi mua kulmiensa alta ja mä kohautin olkiani vähäeleisesti.

Mä en tiennyt oliko oudompaa, että mä olin tässä nyt, vai, että Oliver oli. Ehkä Oliver kuitenkin. Se ei ollut meinannut saada kursseja käytyä, se oli melkein venyttänyt lukion neljännelle vuodelle.

Mä saatoin olla siitä ylpeä, ehkä mä en olisi uskonut alkuun, että se edes kävisi lukiota loppuun. Mä en olisi ikinä yläasteella edes uskonut, että se lähtisi lukioon. Toisaalta, jos se tai Tiia ei olisi lähtenyt, niin en mäkään olisi ehkä kyennyt. Tiia oli kylläkin lopettanut ensimmäisen syksyn jälkeen. Eikä siinä, kai me oltiin Oliverinkin kanssa kilpaa oltu vähän väliä jättämässä koulua kesken.

Siinä me kuitenkin molemmat oltiin, ehkä tyylikkäimpinä kuin ikinä.

Mä en tiennyt sitäkään, oliko musta oudompaa nähdä mut itseni puvuntakissa ja -housuissa, rusetti kaulassa, vai Oliver.