Aseveljet

6.

-✧-

Herätessä oli levoton ja kuumeinen olo. Pyörin asunnossa kunnes tajusin kännykästä loppuneen akun yrittäessäni avata sitä. Näyttöön kilahti lopulta merkki useammasta viestistä, Jaxilta ja Lisalta. Ensimmäinen sai vain kurtistamaan kulmia, olin lähettänyt Jaxille yksinkertaisesti viestin: haista paska aamuyön tunteina eittämättä humalassa, johon kaveri oli vastannut muutamalla epäilevällä pisteellä ja kysymysmerkillä.

Toinen viesti sai aistit jo vähän ryhdistäytymään, mutta heti Lisan äänensävyn kuullessani tiesin, ettei tässä tulisi olemaan mitään juhlimisen arvoista. Hartiat valahtivat veltoiksi alas yhtä nopeasti kuin olivat keränneetkin itsensä.
"Moi Tommy, oon nyt töissä niin pistän ääniviestillä, mutta mulla ei oo sulle tarjota töitä. Oon pahoillani... Oikeasti. Katotaan jos tossa loppuvuodesta ois mahollisuus ottaa sut töihin, kun on kaikki pikkujoulusesongit sun muut. Koita pärjäillä!" Kuuntelin Lisan jättämän ääniviestin uudestaan vain todetakseni, että jokaisella kerralla ärsyynnyin siihen enemmän ja enemmän. Koita pärjäillä. No niin täällä vittu ollaan tehty viimeiset vuosikymmenet. Tunsin itseni säälittäväksi ja vihasin sitä myötätuntoista sävyä, mikä Lisalla oli. En tarvinnut sääliä vaan töitä, jotain todellista rahaa. Pimeästi hankittu tuntui omissa käsissä samalta kuin lasten leikkikassojen mukana tulleet. Niissä oli väärä tuntuma, ja se tuntuma oli huono omatunto.

Toinen ääniviesti Lisalta muistutteli, että olin aina tervetullut juttuseuraksi jos sellaista kaipasin. Jos olisin vielä teini, olisin saattanut mielenosoituksellisesti käydä polttamassa niiden roskakatoksen, mutta nykyisin osasin vain purra hammasta yhteen ja murahdella tyytymättömänä itsekseni. Kurottauduin lähes tyhjään tölkkiin pöydällä ja ravistelin sitä vähän hahmottaakseni oliko jäljellä mitään juotavan arvoista. Kaadoin kuvottavat lämpimän oluen rippeet kurkusta alas ja heivasin tyhjennettynä keittiön tasolle, jossa odotti yhtenäisessä rivistössä useita samanmoisia lisää. Pyyhkäisin lasipöydältä värittömän jauheen nukkamattoon toivoen, että se sieltä itsestään katoaisi.

-✧-

Kun Jax tuli takaisin, oli jo perjantai. En tiedä miksi olin siivonnut kämpän kuin mulla olisi siltä jotain salattavaa. Halusin kai todistaa, että olin kunnossa enkä kaivannut sen neuvoja elämään ollakseni onnellinen. Oli hyvä olla näin: minä ja vanha kaksioni kolmannesta kerroksesta. Savunharmaa efektiseinä, jonka edellinen asukas oli maalannut tehdäkseen muuten vaaleasta huoneesta vielä melankolisemman.
"En tiedä miksi oon sen lähettänyt", myönsin, kun Jax aloitti kyselyn heti mun kryptisestä haistatteluviestistä. Sitten se vain nauroi asialle lyhyesti ja heitti mukana olleet kamppeensa sohvalle.
"Sä oot siivonnu", se kommentoi. "Ei olisi mun takia tarvinnut."
Olin hetken hiljaa, vaikka me molemmat tiedettiin sen vain härnäävän.
"Tiedätkö kuinka kauan asettelin noita sohvatyynyjä tossa vaan, että sä pilaisit sen tavaroillasi?" kysyin lopulta.
"Arvasin." Jaxilla oli voitonriemuinen ilme kasvoillaan. Sillä oli kaiketi pyyhkinyt hyvin.
"Mites sen tytön kanssa?" kysyin sellaisella huolettomalla tavalla, josta oli vaikea sanoa kysyinkö, koska olin oikeasti kiinnostunut, vai ainoastaan ollakseni kohtelias.
"Minkä tytön? Et sä voi 35-vuotiasta sanoa tytöksi!"
"Okei, sori. En tajunnu että nykyään otat treffipyyntöjä vanhainkodilta, tsiisus."
"Todella hauskaa, ei sullakaan kauaa kolmekymppisiin ole. Eikä meillä oo ees kymmentä vuotta ikäeroa, ja se on sentään fiksu." Jax puolusteli.
"No nimenomaan, mitä se sun kanssa tekee?" pärskähdin, vaikka tajusin, että voisin välillä hellittää piikittelyni kanssa.
"Jatketaan joskus toiste tätä väittelyä, kuulin meinaan Hazelilta kun ohi kuljin, että sä olet lopettanut myymisen."
"Häh?" kysyin itsekin.
"Vai oliko se paskapuhetta?" se näytti jopa vähän pettyneeltä. Olisinpa voinutkin sanoa, että kyllä, olet ihan oikeassa, olen nykyisin pankkivirkailija. Tai vaikka siivooja, väliäkö sillä.
"Ne haluaa, että alan hoitamaan muita juttuja. En edes tiedä. Niiden uus marakatti lähetettiin kertomaan mulle", kohautin hartioitani, kun Jaxin suu venyi tuimaksi viivaksi. "Ja lopeta ton katseesi kanssa, kyllä mä tiedän, ettei se kuulosta lupaavalta."
Jax yritti pehmentää katsettaan, mutta sen suuret tummat silmät paljasti aina mitä se ajatteli. Aloin miettiä oliko se siksi tullut käymään, että luuli huhun pitävän paikkaansa ja aikoi ylipuhua mut.
"Pyydä duunia vaik-"
"Pyysin jo Lisalta, ei ole tarjota", keskeytin. Jax hämmentyi hetkeksi, varmaan siitä, että oikeasti olin jopa kysynyt töitä. Se tiesi miten hankalaa oli saada töitä täällä ja näillä taustoilla. En ollut päivääkään tehnyt kokoaikaista työtä, satunnaisia määräaikaisia pätkiä lukuun ottamatta. Jax ei yrittänyt ehdottaa muuta.
"Iteppä itsesi tuohon ajoit."
"Kuulostat siltä kuin yrittäisit olla joku nuhteleva isä", sanoin.
"Voisin alkaa sun isäpuoleksi, kun kerta näistä vanhoista naisista tykkään."
"Jax, sinä ja mun äiti sängyssä on viimeinen asia mitä haluan kuvitella, ollaan me kuinka kauan tahansa oltu kavereita niin ei."
"No mitä, pitäähän mun kerran kokea vankilaromanssi", se nauroi, kun mä esitin etten kuullut sitä. "Sitä paitsi sun äitisi on mukava, se antoi meidän aina lapsina ottaa ylimääräisiä suklaakeksejä ja esitti ettei huomannut, muistatko?" Kaksin me palattiin aina niiksi keskenkasvuisiksi lapsiksi, joilla ei ollut edes tarvetta kasvaa isoksi. Uskaltauduin hymyilemään, kun mietin niitä aikoja. Oli meillä silloinkin omat ongelmamme, mutta hyviäkin päiviä oli huonojen joukossa. Suurimmat huolet kodin ulkopuolella olivat mustelmat ja asfaltti-ihottuma, kun leikkimielisesti nahistiin kaduilla. Silloin osasi ottaa ilon pienimmistäkin asioista. Samalla mietin Hazelia ja tämän aurinkotatuointia, auttoiko se tätä todella tuntemaan iloa?