Aseveljet

5.

Tunsin Hazelin taputtavan reittäni ennen kuin se nousi ylös hitaasti. En kysynyt pärjääkö hän nyt varmasti, koska se kuulosti melkein loukkaukselta jollekin niin sinut itsensä kanssa olevalle kuin Hazel oli.
"Kiitos taas huolenpidosta", se lirkutti kuin parikymppinen. Voin kuvitella naisen olleen varsinainen bilehile nuorempana, josta oli jäljellä vain entisen haamu. En viitsinyt kertoa sille, ettei tässä mistään hyväntekeväisyydestä ollut kyse. Se olisi taas velkaa parin päivän jälkeen ja aiheuttaisi lisää harmaita hiuksia niin minulle kuin itselleen. Hazel tunki jalkansa takaisin jalkineisiinsa, jotka odotti alimmalla portaalla ja lähti läpsyttelemään takaisin kotiinsa. Heilautin sille vielä kättä, kun se oli kerennyt tien toiselle puolelle. Voisin kuulla sen kenkien äänen vaikka unissani ja nyt jälkikäteen mietin mitä kenkiä se edes oli käyttänyt syksyllä ja talvella. Mielikuva Hazelista yhdistyi aina sen ohutpohjaisiin varvastossuihin, jotka piti materiaalittomuudestaan huolimatta ihmeellisen kovaa meteliä. En kyennyt muistamaan muita.

-✧-

Lämpö alkoi vähitellen imeytyä kiviportaisiin allani. Aamuhämärässä tasaisen harmailta näyttävät talot oli ehtineet muuttua korkealle nousseen auringon myötä linnunpaskan täplikkäiksi likaisuudessaan. Asvaltitkin oli kuorrutettu sillä.

Kuulin vihellyksen jostain sivulta, ja käsi nytkähti automaattisesti takataskun liepeille. Ainoa hetki, kun saatoin kantaa teräasetta mukana oli kadulla. Ei niinkään siksi, että tarkoitus olisi vahingoittaa ketään, vaan mahdollisesti puolustaa itseään vieroitusoireistaan kärsiviltä epätoivoisilta, joilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin yrittää ryöstää kenet tahansa. Viheltelijä oli kuitenkin Flaco, jonka kasvot olivat auringonpaisteen vuoksi kurtussa. Olin tervehtimättä takaisin, sillä mies otti jo askeleita eteeni.
"Mitä sä täällä mökötät, eikö kauppa käy?"
"Mitä jos huolehtisit omista taskuistasi ja tulet sitten kyselemään muitten omista?" ehdotin. Flaco pysähtyi suoraa eteeni blokaten auringon. Sen katseessa oli jotain epäilyttävää viekkautta, mistä en pitänyt.
"Kaikki on hoidossa", se sanoi rennosti.
"Tarkotan että olet väärässä paikassa", sanoin. Tahdoin sen lopettavan epämiellyttävän ilmeilynsä. Niin se tekikin, kun huokaisi turhautuneesti.
"Johan kerroin aikasemmin etten mä ole oma pomoni, että pahoittelut jos häiritsen sun liiketoimintaasi."
"Ei haittaa, en vain pidä sun naamasta." Se katsoi mua sanattoman oloisena, kuin todella olisi yrittänyt miettiä mitä olisi voinut tehdä asian eteen.
"Mikäs siinä sitten on vikana?"
Siristin silmiäni. "Kerron kun osaan sanoa tarkemmin."
Ei siinä ollut muuta vikaa kuin se, että se halusi liian kovasti päästä jutulle kaikkien kanssa. Ujuttautua alueelle salakavalasti kuin se olisi elänyt siellä koko elämänsä. En voinut luottaa siihen, vaikka miten maireasti se yritti hymyillä jokaiselle puhuttelemalleen ihmiselle.
"Tulin oikeastaan siksi, että mulla on ehdotus."
Pudistin päätäni ja nousin lähteäkseni.
"Kuuntele edes", Flaco yritti keskeyttää liikkeeni sanoillaan, joilla ei ollut itselleni juurikaan painoarvoa. En tuntenut sitä, enkä edes halunnut.
"Oon saanut käsityksen, että sua ei pahemmin nämä hommat enää kiinnosta."
Pysähdyin aloilleni.
"Ja keneltähän sä olet sellasta tietoa kalastellut?" kysyin melkein sylkäisten sanat. En keksinyt muita kuin yhteiset tutut joissain illanvietoissa.
"Sanotaanko näin, että sä oikein uhkut välinpitämättömyyttä."
Se piti lyhyen tauon, varmistaen ehkä etten ollut hyökkäämässä sanojen myötä sen päälle, ja jatkoi vähän vähemmän nasevasti: "Siksi ajattelin ehdottaa että mä ottasin tän alueen omalle kontolleni."
"Kai sä tajuat, että mulla on laskuja maksettavana?" kysyin. Yritin yhdistellä pisteitä pääni sisällä, enkä voinut täysin keskittyä siihen mitä toinen mies selitti.
"En sanonut että jäisit ilman duunia", Flaco korjasi.
Katsoimme toisiamme. Joku ei nyt täsmännyt.
"Sanoit, ettet oo oma pomosi, ymmärränkö oikein et tää ehdotus tuli jostain ylempää?" kysyin. Flacon kasvoille nousi kapea hymy.
"Ajattele se ylennyksenä."
"Kusetatko sä nyt mua?" ärähdin.
"En. Ei kai ne nyt munlaisia uusiakaan halua mihinkään tärkeämpään tehtävään."
"Ja miksi haluaisin saada hartioilleni vielä isompia ongelmia?"
Mun ääni synkkeni pelkälle ajatukselle siitä, että joutuisin tekemään vielä enemmän harmia mitä tällä hetkellä. Tai olihan tämä koko paska pelkkää henkistä väkivaltaa niin itseä kuin muitakin kohtaan, mutta se oli hienovaraisempaa. Ei verta, ei näkyviä vammoja - yleensä. Vain ihmisiä, jotka olivat jo kuolleet vuosia sitten ja odottivat että ruumis pääsisi pois maanpäältä.
"Ne uudelleen järjestäytyy, näin hienosti sanottuna."
En voinut olla nauramatta. Uudelleen järjestäytyivät?
"Sori mutta mä olen harkinnut ihan täysin lopettamista."
"Pitääkö mun siis kertoa, että arvon herra Krivec on niiden yläpuolella eikä suostu yhteistyöhön?"
Korvissa särähti, kun se käytti sukunimeäni. Sitä ei kuulunut tehdä, ei näiden ihmisten keskuudessa. Se kuulosti itsessään uhkailulta. Kuin ne sanoisi, että me tiedetään kuka sä olet, missä sä asut ja ketkä on sun läheisiä.
"Siis oletko sä joku niiden perseennuolija vai mikä? Tulkoot itse kertomaan asiasta eikä lähetä tollasta hovinarria mun luokse."
Flaco oli kuvitellut tämän menevän varmaan eri tavalla, sillä sen hymy oli jäänyt unholaan ja kulmakarvojen välissä oli ryppy.
"Ei niitä kiinnosta haluatko sä sitä hommaa tehdä vai et. Kunhan teet."
Punnitsin mitä Flacolla oli pelissä tässä, mutten tiennyt.
"Kenen puolella sä tässä oot?" kysyin.
"Samalla kuin säkin, en kenenkään puolella. Haluan tienata vain elannon."
Olin hiljaa ja mietin sen sanoja.
"En ihan todella haluaisi olla se joka joutuu antamaan niille huonoja uutisia susta", se myönsi kun en vastannut.
"Tuut olemaan pulassa jos mietit liikaa muitten tunteita", kerroin. Flaco nosti paidan kauluksesta sisään menneen kultaisen kaulakorunsa näkyviin.
"Puhut mulle kuin jollekin pikkulapselle, vaikka meillä on vaan pari vuotta ikäeroa", se huomautti.
"Mistä sä tiedät minkä ikäinen mä olen?" kysyin. Flaco kallisti päätään.
"Oon ottanut asioista selvää, sä olet vain jäljessä."
"Kannattaa opetella pitämään suu supussa oikeina hetkinä", ehdotin. Flaco katsoi jonnekin kauas, kohti päättymättömän suoralta näyttävää Sierra Ridgen halkeilevaa asvalttikatua.
"Hiljennätkö sä mut jos en?" se kysyi hiljempaa, mutta melkein huvittuneeseen sävyyn.
"Ei kuulu mun tapoihini", sanoin ennen kuin jätin sen seisomaan kädet taskuissa oman onnensa nojaan ja virkkomaan perään miten oltaisiin yhteyksissä myöhemmin. Sillä olisi paljon opittavaa.

-✧-

Paiskasin sarjakuvakirjat maahan, repäisten yhden pehmeäkantisen pokkarin kannen lähes samalla irti. Se jäi käteeni roikkumaan puoliksi riippuen liitoksistaan.
"Helvetti!" heitin sen käsistäni, voiman repäisten kannen lopullisesti irti. Kansi putosi muiden perässä pehmeästi kopsahtaen. Eteisen pitkä matto oli toisesta päästään hiirenkorvalla. Jax tuli sen päähän katsomaan mitä olin tekemässä, mutta hiljennyin ja rentoutin käteni ja hengitin syvään. En kaivannut sen tenttausta. Ja heti perään tiesin, että se oli liian hyvällä tuulella harmistuakseen mun ongelmistani.
"Mulla on treffit tiedossa, toivota onnea!" se ilmoitti. Sillä oli se itseään kehuva sävy äänessään, tai ehkä pinnani oli vain tiukilla Flacon kertoman jälkeen.
"Jes", kommentoin, ja jätin sen sitten peilaamaan omaa kuvajaistaan eteisen peilistä.

Heittäydyin sohvan uumeniin, kuin yrittäisin saada sen nielemään mut pois täältä, samalla kun Jax selitti miten tämä voisi olla se oikea. Ainahan sille jokainen oli se oikea. Tämänpäiväisellä oli hymykuopat ja kuulemma kaksi kissaa. Ne oli tavanneet vissiinkin Tinderin kautta, tai ehkä kotibileissä, en kuunnellut kovin tarkkaan. Murahdin rystysiini vastaukseksi, jotka oli painuneet niin syvälle poskeen nojatessasi kättäni sohvan käsinojaan, että melkein pystyin kuvitella niiden menevän kallostani läpi. Halusin, että ne menisivät.
"Tommy!" Jax huhuili. Se ei ollut selkeästi tyytyväinen mun välinpitämättömyyteeni asian suhteen.
"No mitä pitäisi sanoa? Onnea, en mä tiedä mitä sä sieltä voit saada tällä kertaa, herpeksen ja kupan ehkä?"
Olin tyytyväinen jos Jax oli onnellinen, tietysti. Ja jos saisin sen pois nurkistani.
"Tekisit säkin jotain elämälläs niin ei tarttis olla noin perseestä", Jax sanoi.
"Heh heh, varo sanojas, mä olen se joka tän asunnon omistaa", muistutin. Halusin heittää sitä jollain vaasilla ja katsoa, kun ne sirpaleet jäisi sojottamaan sen päästä. Ja kun yhden niistä repäisisi irti, ryöppyäisi siitä verisuihku, joka muodostaisi seinille taideteoksen. Nimeäisin sen Jaxin harha-askeleeksi. Ei, en halunnut, en oikeasti.
"Vuokraat - et omista, ja yhdellä soitolla vuokraisännälle mä saan sulle lähtöpassit iltaan mennessä."
Ja mä saisin sen hengiltä siihen mennessä. Ovi tuntui pamahtavan kovempaa kiinni mitä yleensä, ja Jax oli poissa. Haistatin sille paskat mielessäni, nostin jalat sohvapöydälle ja puristin käsiä nyrkkiin. Mulla oli suurempiakin asioita pohdittavana kuin Jaxin parisuhde, mutta eihän se jätkä sitä rakkauspöllyissään tajunnut. Molemmat oltiin omalta osaltamme paksukalloisia idiootteja.

Liian moni asia oli alkanut häiritsemään. Jaxin kanssa väittely, mikä oli ihan normaalia ottaen huomioon, että oltiin melkein kuin veljiä, joten en kantanut siitä niin suurta huolta. Flacon ehdotus, joka ei oikeastaan ollut ehdotus lainkaan, vaan käsky, jäi vellomaan ylleni harmaan sadepilven tavoin.