Aseveljet

4.

Kadun päädyssä asuvan vanhan kukkakaupan omistajan jälkeen poistuin paikalta. Ei sitäkään juuri tilanteestaan voinut syyttää, eihän auto-onnettomuus johon se joutui ollut sen vika. Sairaalasta oli jäänyt kotiin viemisiksi lasin runtelemat ja raapimat kasvot, sekä opioidiriippuvuus. Olin ehdottanut sille jotain miedompaa, vaikka kannabista, mutta se ei kuulemma tepsinyt. En tiedä miten täyteen lääkkeitä se oli sairaalassa ja kotiin lähtiessään pumpattu, muttei mulla varsinaisesti ollut oikeutta kuin katsoa sen turpeita kasvoja ja myydä. Rahat - ei ylimääräisiä kysymyksiä. Vielä se jaksoi pihaansa hoitaa, leikata nurmikkoa ja kastella kasvejansa.

Raahustin lopulta takaisin kotiin vain nähdäkseni Jaxin paistamassa aamupalaa selkä minuun päin, essu roikkuen yllä, vyötärönauha solmimattomana. Se oli jäänyt palauttamatta, kun olin auttanut jalkapallon maailmanmestaruusotteluiden aikaan Lisan baarissa hyvää hyvyyttäni. Jäin nuokkumaan keittiötason tienoille haaskalintuna.
"Mulla menee sitten vähän myöhempään", Jax kertoi kuin olisin kysynyt.
Katsoin sitä, mutten jaksanut avata suutani. Se ei siis ollut löytänyt ketään kenen luokse mennä yöpymään. Sen vanhempia en tohtinut ehdottaa.
"Kuulitko?" Jax kääntyi ja huhuili, tummat kulmat kurtussa.
"Kuulin kuulin, mikä vaimoke mä sulle olen kun joudut selventää menojas?"
"Et olekaan - vielä, kyllä mä joku päivä sulle sen sormuksen ostan, kun toteen ettei kukaan muu huoli mua." Se oli hyvällä tuulella aikaisesta lähtien.
"Miksi me lähdetään siitä oletuksesta, että huolisin sut?" kysyin.
"Oon miettinyt-"
"Ei kuulosta hyvältä."
"Ei kun Tommy oikeasti, sulla oli vaikka millä mitalla vaihtoehtoja mut nyt täällä runkkaat ja itket ittes uneen Ed Sheeranin soidessa taustalla", se yritti kuulostaa vakavalta, mutta sen yritys mureni loppua kohden.
"Hei hyi saatana", kohahdin.
"Se oli vaan kuvainnollista."
Sitten me naurettiin, mutta asia jäi siihen. Jos minun erakoitumistani kommentointiin, niin sai Jaxkin oman osuutensa. Jax oli romantikko, halusi sitä uskoa tai ei. Sen touhuille pyrskähdeltiin pienissä porukoissa, muttei sitä kiinnostanut. Ja miksi olisikaan, ei kai siinä mitään väärää ollut, että halusi osoittaa välittävänsä. Se vei suklaata ja kukkia, teki soittolistoja sydämen valituilleen ja vaikka mitä. Yritin parhaani olla vittuilematta sille niistä, mutten voi kieltää ettenkö joskus mennyt mukaan irvailuun. Toivoin miehen tajuavan mun tarkoittavan sitä vain hyvällä. Muuta hyvää sanottavaa en siitä parisuhteissa osannut sanoa, se oli tuuliviiri, jonka suunnitelmat vaihtui yhtä nopeaan kuin annetut lupauksetkin.

Lopulta se tarjosi mullekin niitä sen liian öljyn kanssa paistettuja omeletteja, jotka kiilteti pinnalta ja me syötiin hiljaisuudessa. Meillä ei rehellisesti sanottuna ollut ihan hirveästi puhuttavaa toisillemme näitten vuosien jälkeen, ainakaan vähän vaille yhdeksän aamulla, joten hyvin me oltaisiin menty tyypillisestä avioparista. Kumpikin istui omalla puolella keittiön tasoa ja tuijotti edessä olevia lautasia, edes ajattelematta mitä söi, pureskellen turhan intensiivisesti. Sitten saatettiin kysyä toiselta että mitäs meinasit tänään tehdä ja kadottiin omiin hommiin.

En jäänyt odottamaan Jaxin paluuta töistä, liikkeellä oleminen sopi paremmin. Seisoin lyhyen bussimatkan jälkeen tutun tiskin takana, kädet taskuissa. Tunnustelin millä tuulella Lisa oli, ennen kuin avasin suuni. Baarissa oli vielä hiljaista.
"Mä tarvitsen kulissityön", sanoin.
Olin päättänyt, että kunniallinen työ, pienikin, herättäisi vähemmän kysymyksiä elinkeinosta. Ei kukaan tyhjällä elänyt ja ehkä se voisi olla alku uuteen suuntaan. Lisa ei keskeyttänyt liikettään, jolla pyyhki pintoja niin lentävästi, että mietin putsasiko se todella mitään. Kostea rätti jätti tummalle tasolle rantuja.
"Kuulenko mä harhoja, Tommy Krivec haluaa oikeita töitä? En olisi uskonut." 
"Ei sulla olisi mitään tarjota?" kysyin. Käytin katsettani tilan yksityiskohdissa odottaessani täyttä tyrmäystä, eri mallisissa laseissa, jotka roikkuivat suuresta kattokruunua muistuttavasta lasitelineestä. Hiukan rypistyneistä serveteistä omassa laarissaan.
"No tuota... Voin mä katsoa tilannetta."
"Muutama hassu tunti silloin tällöin vaikka?" ehdotin. Lisa laski viimein rätin käsistään.
"Yritä ymmärtää, että vaikka me ollaan tuttuja niin en tuosta noin vaan voi antaa töitä. Eikä aloiteta edes siitä miten jonkun sun kaltaisen palkkaaminen ei ole mun listalla ensimmäisenä vaihtoehtona. Tajuat varmaan, että siinä on riskinsä ja olen ensisijaisesti yrittäjä."
"Kyllähän sä mut tunnet."
"Ellen väärin muista se olit sinä, jota epäiltiin hallussapidosta mun baarin edessä?"
"Sä se et sitten unoha, olin lapsi, mä olen kasvanut siitä."
"Sait itsesi puhuttua siitä vaan koska olit alaikäinen puhtoisilla papereilla ja viattoman näköinen - silloin", Lisa huokaisi. "Mä ilmoitan jos keksin jotain."
"Kiitos, arvostan. Oikeasti", vakuuttelin.
Lisa laski oluen, jonka se työnsi tasoa pitkin mulle. Sen vastusteluista huolimatta annoin rahat ja jäin seuraamaan sen työskentelyä baarissa. Valoisuus teki tilasta lattean, vaikkei siellä juuri aamupäivästä ollut tarkoitus käydäkään. Joku kantis huusi itselleen tai koko maailmalle nurkassa, jolle Lisa ei enää jaksanut edes nostaa katsettaan. Ajoittain kuului kopahdus, kun se vei uuden tuopin miehen pöytään sanomatta sillekään mitään. Oh the glory.
"Ootko tehnyt nyt täällä lähinnä vuoroja?" kysyin, kun se palasi tiskin taakse. Lisa laski tyhjän tuopin, jonka reunoille oli jäänyt kuivahtaneet vaahdon jämät pieneen tiskikoneeseen kassan takana. Sillä menisi vanhemmiten selkä niiden täysien lasikorien nostelussa ylös ja alas epäkäytännölliseen kodinkoneeseen. Sitten sekin varmaan alkaisi käyttämään kipulääkkeitä, jotka lopulta tulisivat liian kalliiksi, ja se päätyisi käyttämään jotain minkä todellista sisältöä se ei edes tiennyt. Ja täysin tarkoituksettomasti.
"Eniten kotikulmilla, täällä ja Bisphamissa on ihan hyvä tilanne työntekijöiden suhteen. Jostain syystä työnhakijat on mielummin tulossa minne tahansa muualle töihin kuin Sierra Ridgen kulmille."
Nyökyttelin. Tiesimme molemmat miksi niin oli.
"Tommy sun ei tarvitse esittää, että sua kiinnostaa yhtään sen enempää mun elämä kuin minään muunakaan päivänä."
"Ajattelin että niin kuuluu tehdä."
Yritin kysellä sen miehestä ja sen tatuointiliikkeestä, ihan mukava heppu myöskin. Omiin oloihinsa vetäytyvä. Sellainen lepsu nallekarhu, joka oli ehdottoman pasifisti, vaikka moni erehtyi luulemaan vastakkaista. Joi korkeintaan kulauksen rommia, eikä koskaan ollut päissään, vaikka baarissa istuikin vaimonsa seurana. Kaadoin oluen pohjat alas ja kiitin naista poistuessani. En liiemmin ollut toiveikas työpaikan suhteen.