Aseveljet

2.

Kun tuli riittävän vanhaksi, alkoi itseltäkin mennä maku siihen miten aina vain nuoremmat kuolivat kaduilla teräaseisiin, joita kannettiin machoilumielessä, ja käytettiin statuksena, kun omalla puberteetillakaan eivät voineet egoilla. Ongelma tunnustettiin mediassa vasta siinä vaiheessa, kun taas toinen alaikäinen, luokkansa priimus kuoli "ihan vahingossa" vaivaisen kympin vuoksi. Siellä ne korkeintaan puolitoista metriä pitkät natiaiset saivat elostella rauhassa, mutta kun mukaan sitten viimein tuli huumeet ja linkkuveitset, alkoi kaupunkikin jo pelätä, että voi kamala nyt ne pilaa muidenkin kuin oman elämänsä. 

Ja minä olin osa tätä saatanan sirkusta, jossa ei ollut voittajia. Sillä ei rikastunut yksikään meistä, jotka halusi pitää matalampaa profiilia, vain ne isoimmat tekijät ja ne, jotka olivat lahjoneet paikallista virkavaltaa toimimaan haluamallaan tavalla. Kaikilla ei ollut katukaupassa periaatteita, oli ihan sama tuliko raha alaikäisiltä, ostiko huumeita äiti jonka tiesit olevan yksinhuoltaja ja jättävän lapsensa heitteille, tai oliko se kaverin sisarus. Pääasia, että rahaa tuli ja nukuit yösi joko päihtyen itse tai ajatellen, että olit vain välikäsi. Ja sitten sitä tajusi vasta tässä iässä, että nuoruus oli mennyt ja kulutettu kaduilla juoksemiseen, kun olisit voinut rakentaa kestävää pohjaa onnelle, omalle hyvinvoinnille, uralle tai vaikka parisuhteelle. Sen sijaan olit luonut kasvualustan, tai pikemminkin hautuumaan, jossa kasvoi vain kuolleita kukkia. Pahimpia oli päivät, jolloin kuulit jonkun tutun menehtyneen, ja tiesit, että jos silloin vuosia sitten olisit tehnyt yhden päätöksen toisin -yhden päätöksen-, ei tarvitsisi kuunnella sitäkään uutista.

Asuntoni oli koruton, eikä järin viihtyisä, mutta se oli tuttu ja antoi jonkin juurtumispisteen. Se jakaantui tarkasti paikkaan, jossa nukuin, paikkaan jossa join ja söin ja katsoin joskus elokuvia jos maltoin - yleensä en, ja toimi myös paikkana johon istutin vieraat, koska sohva oli ainoa asia jolla pystyi istumaan, jos keittiöntasoa ei laskettu. Lasipöytä tuskin kestäisi painoa. Sen lisäksi oli kalsea kylpyhuone, jonka vaalean siniharmaat seinät ja lattia tekivät siitä hyvin laitosmaiset. Jax oli vitsaillut, että kylpyhuone muistutti persoonaani ja oli tuonut tuparilahjana keltaisen kumiankan, vaikkei kylpyhuoneessa ollut edes ammetta.

"Käydäänkö yksillä?" Jax kysyi. Yksillä käyminen tarkoitti sitä, että ehtisimme ottaa pari hörppyä, ennen kuin Jax iskisi silmänsä johonkuhun ja jättäisi minut pitämään seuraa omille ajatuksilleni. Oli siis parempi kieltäytyä.
"Tommy hei, millon susta tuli noin kalkkis?"
"Mä mikään kalkkis ole, oon liian vanha ja väsynyt ja...", kohautin olkia. "Vanha."
"Kuuntele nyt itseäs, tota menoa olet kolmekymppisenä kiikkutuolissa", Jax maanitteli siinä onnistumatta. Menin avaamaan jääkaapista oluen mielenosoituksellisesti. Yökerhoissa käytiin korkeintaan myymässä viikonloppuisin, se oli pelkkää bisnestä, ja baarissa istuminen oli melkein sama asia kuin kotona nuokkuminen, mutta vähemmällä metelillä.
"Rohkea arvaus, että eläisin sinne asti."
Jokuhan voisi haluta näyttää paikkani ruokaketjussa jo aikaisemmin ja olisin pyörätuolissa ennen kolmekymppisiäni, kun joku ampuisi polveni paskaksi.
"Ja juuri ton takia sun pitäisi lopettaa noi hommat, heräisit ehkä tosta horroksesta."
"Ehkä, ehkä."
Kallistin kylmää tölkkiä suulleni.
"Alkaisit taas elää, mäkin päätin vähentää röökiä."
Katsoin huvittuneena sen edessä olevaan tuhkakuppiin jonka tunnistin nyt keraamiseksi jälkiruokalautaseksi, jonka alkuperää en tiennyt. Jax tajusi katseeni.
"Niin siis vähennän heti kun saan sen oman asuntoni ja pääsen yli näistä sydänsuruista."
"Hyvä juttu, mä elän ihan ilman mitään uuden minän luomista."
Rojahdin raskaasti sohvalle Jaxin jalkopäätyyn, josta se keräsi jalkansa pois tieltä paheksuvan tuhahduksen kera.
"Sä elät sillon kun sun kehosi nesteprosentti on veden sijaan 80% alkoholia ja nenässäs on himalajanvuoriston huipun verran lunta."
"Viihdekäyttöä", sanoin.
"Pitäisikö tuohon uskoa? Eikö sun ole pitänyt lopettaa vaikka miten pitkään?"
Naurahdin, mutten pystynyt katsomaan sitä silmiin. Olin alkuaikoina tehnyt sen virheen, että mielenkiinnosta alettiin kaveriporukalla testaamaan meidän myymiä nappeja. Toki maksusta, muuten niin Jax kuin minä oltaisiin tällä hetkellä sen haisevien jalkojen haistelun sijasta ainakin pari metriä syvemmälle maanpinnan alla haistelemassa kosteaa multaa. Siitä oli jäänyt tapa vaikka napit muuttuivat voimakkaampiin aineisiin, jonka sanottiin olevan viihdekäyttöä, mutta sen jälkeen ei meidän porukkaa selvänä ainakaan bilettämässä nähnyt. Toki pari jätkää siitä oli poissa kuvioista, yksi kuopattu, yksi sai perheen ja jätti yhteydenpidon siihen, mikä me ymmärrettiin ihan hyvin. Jos tärkein oli olla vasikoimatta tai vetämättä välistä, niin seuraavana tuli oma selväpäisyys, tai muuten olisit kovaa vauhtia ajautumassa rikkomaan kahta ensimmäistä, ainakin mikäli homma lähtisi ihan lapasesta. Arvostin kumminkin sormiani ja polvilumpioitani sen verran, että ainakin kovasti väitin pitäväni käytön hallinnassa.
"Mun tekisi mieli heittää joku lumimies-vitsi tähän susta, mutta en taida viitsiä", Jax sanoi.
"Hyvä, en jaksa nauraa."
Musta oli tullut tosikko. Ei sitä voinut kieltää. Stressasin, vaikkei mitään edes tapahtunut, mennyttä, sitä hetkeä, etenkin tulevaa. Puhelin piippasi jatkuvasti kryptisistä viesteistä, milloin joku kaipasi jotain, tai joku ilmoitti tapaamispaikkoja. Sitä tunsi olevansa töissä päivästä toiseen, kellonajasta huolimatta ja olisi tuntunut helpottavalta vain sammuttaa luuri ja hautautua sänkyyn viikoksi.

Ärähdin kun Jax sytytti jälleen tupakan.
"Menisit edes ikkunan ääreen."
Kurottauduin tuuppaamaan sitä kämmenellä päähän ja se vain ravisteli päätänsä ja tummia hiuksiaan.
"Ja kävisit suihkussa joskus."
Kului hiljainen hetki, sellainen josta tiesit toisen ärsyttävän sinua tahallaan, ennen kuin Jax nousi ja meni avatun ikkunan ääreen. Ilma leyhytti verhoa.
"Stressaako?" se kysyi sitten, jääden tuijottamaan naapurustoa.
Ai että stressaako? Join olutta, haluamatta vastata yhtään mitään. Jax tiesi itsekin, ettei tässä eletty mitään huoletonta mafioosoelämää kalliiden luksusjahtien ja mallityttöjen kera. Eikä se ollutkaan tarkoitus, vaikka ehkä sellaista elämää kuvitteli alaikäisenä. Tällä hetkellä tarkoitus oli vain elää ja selviytyä, mikä oli ristiriitaista, kun kaikki tässä hommassa johti yleensä päinvastaiseen lopputulokseen.