VARJOPUOLI

LUKU 03 | Suojelusenkeli

"Se onkin aika huomaamaton", Edwin kuiskasi ja jatkoi taivaankannen tiirailua kiinnostuneena.

"Tuolla on Sirius", ajattelin puoliääneen ja sain Edwinin katseen harhailemaan pimeydessä. Nostin käteni ja osoitin kirkasta tähteä. Edwin henkäisi lumoutuneena ja totesi, että auringonlasku sai kovan kilpakumppanin tähtitaivaasta. Molemmat olivat omalla tavallaan lumoavan kauniita ja unohtumattomia näkyjä.

"Tulkaa jo", Millie tuhahti ja vetäisi Edwiniä käsivarresta.

Paksurunkoiset, valtavan korkeat ja iäkkäät havupuut imaisivat meidät välittömästi pois näkyvistä, kun hyppäsimme märältä ojanpientareelta metsään. Puiden seassa oli säkkipimeää, sillä puunrungot olivat niin korkeita ja kasvoivat niin lähellä toisiaan, että kuunsirpin hento valo ei kyennyt läpäisemään paksua lehtiverhoa ja jämäköiden oksien muodostamaa kattoa.

Millie suorastaan vaati saada vahtivuoron, sillä hänen mukaansa Edwin oli aivan liian lupsakka ja minä liian arvaamaton niin tärkeään tehtävään. En yllättynyt lainkaan tytön kylmäkiskoisesta käytöksestä, sillä emmehän me olleet edes tienneet toistemme olemassaolosta muutama tunti sitten. Ymmärsin kyllä, että pimeinä aikoina oli vaikea luottaa toisiin ihmisiin. Kuka tahansa saattaisi puukottaa selkään juuri silloin, kun sitä vähiten odotti.

Ennen kuin minä ja Edwin päätimme käydä lepäämään, sytytimme yhteistuumin leirinuotion ja tömähdimme takapuoli edellä kovalle maaperälle, joka oli päällystetty kuusenneulasilla ja kävyillä. Edwin etsi mahdollisimman mukavan asennon ja alkoi kaivamaan jotain repustaan.

Millie kökötti parin metrin päässä puunkannon päällä. Tytön katse oli nauliutunut kaukaisuuteen eikä hän hievahtanutkaan. Hän katseli sumun nielaisemaa niittyä metsän kätköistä. Se näytti karmivan aavemaiselta yöaikaan, kun pitkät heinänkorret ja hennot kesäkukat jäivät paksun sumuverhon sisään. Kevyt tuulenvire pyyhälsi sulavasti niityn yli kuin itse kuolema, joka keräsi tiensä päähän astelleet mukaansa kohti tuonpuoleista.

Kirkkaanoranssit liekit rätisivät hiljaisessa kesäyössä ja kohosivat kohti pimeyttä. Yläpuolellamme näkyi vain pikimustaa tyhjyyttä, joka imi auringonlaskun antamaa voimaa ja itsevarmuutta häijysti sisältäni. Yritin taistella säilyttääkseni positiivisen asenteen, mutta toivonkipinät sisälläni alkoivat poksahdella yksitellen kuin ilmapallot. Pimeydellä oli aina ollut negatiivinen vaikutus mielialaani, ja siksi kaamosmasennus valtasikin minut aina talvisin.

Vilkaisin nopeasti Edwiniä, joka kökötti hiljaa paikallaan ja tuijotti nuotiota. Hän näytti tulenkajossa paljon väsyneemmältä kuin päivänvalossa.

"Kaikki okei?" kysyin varovasti ja kumarruin hiukan lähemmäs. Pimeys sai myös villin mielikuvitukseni laukkaamaan. En voinut sulkea sitä vaihtoehtoa pois, että jokin iljettävä ja pahansisuinen pimeyden olento vaani varjoissa ja valmistautui vetämään minut mukaansa kohti helvettiä.
Edwin kohotti lasittuneen katseensa nuotiosta ja hymyili väsyneesti. Oranssit liekit heijastuivat pojan taivaansinisistä silmistä, jotka eivät kuitenkaan yhtyneet hymyyn lainkaan.

"Kaikki okei", Edwin vastasi ja hymyili jälleen väkinäisesti. Hänen katseensa ja äänensävynsä kertoi, että asiasta ei tarvitsisi jauhaa sen kauempaa. Päätin antaa olla ja lakata kyselemästä. Ympärillemme lankesi hiljaisuus. Vain tuulenhumina ja hiljainen heinäsirkkojen siritys pellonreunasta kantautui korviini. Tunnelma ei ollut kiusallinen, vaan pikemminkin rentouttava. Oli ihana vain olla, katsella kesäyötä kaikessa rauhassa ja unohtaa hetkeksi kaikki muu.

Kun olimme istuneet hyvän tovin vaiti, minun alkoi tehdä mieli kysyä missä Edwinin perhe oli, mutta kysymys olisi taatusti ollut aivan liian henkilökohtainen kun otti huomioon, että olimme tunteneet reilusti alle vuorokauden. Siksi yritinkin keksiä paremman lähestymistavan.