─ ❝Zombit syövät aivoja. Siitä voimmekin päätellä, että jokainen teistä on turvassa. Minä olen ainoa, joka tästä porukasta on vaarassa❞, Rurik tuhahti edes vilkaisematta meitä. Vaikka hänen sanansa olivat jäätä äänensävyä myöten, pieni hymynkare nou...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Olin tavannut Millien vasta hetki sitten, mutta tietyt piirteet tytöstä työntyivät esiin välittömästi: hän oli todellinen tulisielu. Tyttö ei tuntenut käsitettä riitely, vaan pienikin riidanpoikanen saattoi vyöryä salamannopeasti ydinsotaa muistuttavaksi taistelukentäksi, joka tuhosi tieltään kaiken. Teräväkatseinen nuori naisenalku ei innostunut lainkaan siitä, että tulisin mukaan hänen ja Edwinin seuraksi, vaan laukoi suustaan häpeilemättä veitsenteräviä kommentteja minun epäluotettavuudestani ja siitä, että tulisin jossain vaiheessa olemaan väistämättä taakka, josta täytyisi huolehtia heti, kun yksikin epäkuollut ilmestyisi tiellemme.
Millien silmät olivat siniharmaat, kuin hyytävän kylmät jääpalikat, joissa ei näkynyt tulen lailla roihuavasta luonteesta huolimatta tippaakaan lämpöä. Niihin oli jähmettynyt tiukasti kivikova ja hyytävä katse, joka voisi sivaltaa tiensä vaivatta kenen tahansa sisimpään ja jäädyttää kaiken sisuskaluja myöten. Vaistosin tytön tarkkailevan minua jatkuvasti, vaikka hän ei vilkaissutkaan suuntaani. Hän kuului siihen ihmisryhmään, jolla oli silmät selässään. Hänen keskittymisensä ei herpaantunut hetkeksikään.
Edwin oli vuorostaan aivan eri maata kuin määrätietoinen matkakumppaninsa. Edwinin silmät olivat myös siniset, mutta toisin kuin Millien, ne olivat kirkkaat ja niistä suorastaan hehkui turva ja ääretön lämpö, joka kiemurteli taatusti kenen tahansa sydämeen ja alkoi sulattaa jäätävän paksua jääkerrosta sen ympäriltä hitaasti mutta varmasti. Edwinistä ei voinut saada huonoa ensivaikutelmaa, vaikka asiaa olisi katsonut mistä näkökulmasta tahansa. Hän oli niin huolehtivainen ja ystävällinen persoona, että aloin pohtimaan väkisin, kuinka ihmeessä kaksi niin erilaista ihmistä oli päätynyt liittoutumaan ja pitämään yhtä. Ehkä Edwnin lämpö sai Millien jääsydämen sulamaan edes hiukan.
Olinko minä vain naurettavan sinisilmäinen? Entä jos Edwin olikin oikeasti tunnekylmä ja narsistinen liero, joka tuudittaisi minut ensin vaarallisen suloisesti siihen uskoon, että olin turvassa ja kaikki järjestyisi, kunnes lopulta käyttäisi minua häikäilemättömästi hyväkseen ja puukottaisi selkään juuri silloin, kun tarvitsisin apua? Ajatus oli mielestäni kerrassaan järjetön, mutta ei tarkemmin ajateltuna täysin mahdoton. Tai ehkä Edwin vain oli luonnostaan niin optimistinen ja huoleton persoona, että pari epäkuollutta siellä täällä ei saanut hänen mielenrauhaansa järkkymään lainkaan.
Kun pääsimme liikkeelle, Edwin selvensi heidän etsineen hetki sitten autoa juna-aseman läheisyydestä. Toimintakuntoiset henkilöautot ─ ja oikeastaan kaikenlaiset kävelyn päihittävät kulkuvälineet ränsistyneistä polkupyöristä soutuveneisiin ─ olivat tällaisina aikoina niin haluttua tavaraa, että joka kadunkulmasta toimivaa menopeliä ei löytynyt.
Millie kulki porukan etunenässä niin itsevarmoin askelin, että tunsin oloni väistämättä hiukan vähäpätöiseksi ja heikoksi. Hänen haukankatseensa oli päätähuimaava ja kuuloaisti aivan omaa luokkaansa. Pienikin rasahdus sai tytön katseen kiertämään vaurautuneesti koko näköpiirin halki ja käden kohoamaan vyölle, jossa roikkui käsituliase valmiina taistoon.
