Valvo mun kanssa aamuun

Luku 6 - Aamupala on päivän tärkein ateria

Usko miehiin palautettu, tai jotain. Mä hymähdin hiljaa.

Kai mä siis jotenkin kelasin, että se oli sellainen, joka harrasti yhdenyön juttuja ja jolla oli tyttöjä joka sormelle. Yleensä tuonkaltaisilla, tai tuon näköisillä, jätkillä oli. Ehkä mä olin ajatellut väärin, ehkä se oikeasti oli vaan kiltti ja vilpitön ja auttavainen, eikä mikään ylimielinen kusipää tai snobi.

Tuntui oudolta. Yhden hemmetin viikon aikana mä ajauduin Akseli Saariahon kanssa jo toistamiseen kummalliseen tilanteeseen. Jos oli olemassa kohtalo, niin se varmaan ihan oikeasti halusi tehdä musta pilaa. Tai jos oli Jumala, niin se varmaan naureskeli kaapuunsa katsellessaan mua pilvien päältä.

Mä ynähdin erikoisille ajatuksilleni ja nousin hiljaa ylös, peitto edelleen ympärilläni. Janotti, oli pakko saada vettä, suu tuntui Saharaakin kuivemmalta. Mua hermostutti liikkua täällä, ja mua pelotti kohdata Akseli, jotenkin ahdisti. Vatsanpohjassa väänsi inhottava tunne. Lopulta mä kuitenkin kuljeskelin varovaisin askelin pois olohuoneesta ja onnistuin kuin onnistuinkin löytämään keittiöön.

Akselin perheen talo oli aivan tajuttoman iso ja hieno, mä en melkein uskaltanut koskea mihinkään, etten olisi vaan rikkonut mitään. Siirsin hiuksia uudelleen korvan taakse ja etsin yhdestä kaapista lasin, valutin siihen vettä ja join nopeilla kulauksilla. Nojauduin sitten huokaisten tiskipöytää vasten tuijotellen ympärilleni. Kaikki näytti kalliilta, uudelta, siistiltä, tarkkaan järjestellyltä.

Mä tunsin ihmisiä, jotka olisivat jo käyttäneet tilaisuuden hyväkseen ja käyneet etsimässä vessan kaapeista kalleimmat korut ja keittiön hyllyistä hienoimmat kristallit, jotka varastaa. Mä rypistin otsaani. Mä en ollut sellainen kuitenkaan, tietenkään. Mä mietin, että ajattelikohan Akseli mun olevan. Miettiköhän se, että uskaltaisiko se ottaa mua tänne.

Kaduttaisikohan sitä?

Mä tunsin salaa kiitollisuutta. Tavallaan mä yritin itsepintaisesti suhtautua Akseliin negatiivisesti ja varauksella, mutta se tuntui yhtäkkiä erittäin vaikealta. Se käytännössä oli pelastanut mut jo kahdesti muutaman päivän sisällä – ensin Roopen kynsistä ja eilen ulosjäämiseltä. En mä tiennyt, että se oli niin avulias ja kiltti, mä olin luullut, että se oli vaan sellainen ärsyttävä rikkaan perheen pentu, joka katseli munkaltaista, kännissä toikkaroivaa tyttöä nenänvarttaan pitkin. Ehkä se ei sitten ollut. Ei se ollut edes suuttunut, vaikka mä olin aukonut sille yöllä päätäni.

Laskin vesilasin tiskipöydälle ja sipsutin keittiöstä takaisin olohuoneeseen, seisahduin keskelle huonetta, pörröisen vaalean maton päälle, joka tuntui ihanan pehmeältä paljaita jalkapohjia vasten. Talon sisustus oli niin kuin suoraan jostain sisustuskatalogista, jonkun lehden sivuilta, kaikkialla oli vaan tosi kaunista. Tai jos pöydällä olevaa muutamaa bissetölkkiä ei laskettu.

Mua todellakin ahdisti ja hermostutti olla täällä. Vilkuilin takaoven suunnalle ja mietin, että hiippailisin hiljaa karkuun, ennen kuin Akseli heräisi. En mä tiedä voisinko mä kohdata sitä. Mua hävetti eilinen, hävetti, että se oli nähnyt mut sellaisena. Ja mua hävetti olla täällä. En mä kuulunut tänne, tällaiseen taloon. Akseli Saariahon kaltaisen pojan perheen monen tonnin sohvalle nukkumaan humalaani, meikit levinneenä ja tukka sotkussa.

Mä vilkuilin ympärilleni, ja huomasin lattialle potkimani verkkarit. Akselin mulle lainaamat sellaiset.

Vaikka paikalta katoaminen pyöri mielessä vahvana, niin en mä oikeasti kyllä tiennyt, että miten mä pääsisin täältä edes kotiin – ainakaan vesisateessa tarpominen ei huvittanut yhtään. Ulkona nimittäin satoi edelleen, ihan kaatamalla, pisarat hakkasivat suuria ikkunoita. Kai mä voisin soittaa Minjalle, ehkä se voisi tulla hakemaan mut, jos sillä ei olisi ihan kamala darra. Toisaalta ei kyllä yhtään huvittanut soittaa sille, se varmaan kuolisi ihmetykseen ja sen jälkeen nauruun, kun mä kertoisin, että missä mä olin ollut yötä. Enkä mä kyllä edes osaisi neuvoa sitä tänne, viime yönä taksissa ei ollut paljon tullut painettua reittiä mieleen.