mun vika || vkook

one

Naputin musiikkiliikkeen oveen raivoissani.

"Haloo! Onks siellä joku?" huusin naama punaisena. Ei hitto, kello on jo kymmenen yli yhdeksän. Jatkoin oven hakkaamista epätoivoisena saaden katseita itseeni, mutten välittänyt.

"Hei, tiedän että siellä on joku. Näin, kun varjo liikkui!" Kun vastausta ei kuulunut, pamautin nyrkkini oveen ehkä hieman liian aggressiivisesti.

Lopulta annoin periksi, ja käänsin selkäni oveen päin. Annoin yhden ainoan kyyneleen vieriä poskeani pitkin, kun laskeuduin istumaan, vieläkin oveen nojaten. Ihmiset ovat niin ilkeitä. Miten minun on nyt tarkoitus soittaa huomisessa konsertissa? Konsertissa, johon tulee vaikutusvaltaisia ihmisiä?

Nyyhkäisin vielä kerran, ennen kuin pyyhkäisin itkun jäljet kasvoiltani. Mulkaisin vihaisesti ohikulkijoita, jotka huolestunein kasvoin yrittivät lähestyä. Kaikki oli jo pilalla! Missään muualla kaupungissa ei myydä samoja nuotteja, kuin tästä musiikkiliikkeessä. Tiesin olevani naurettava ja lapsellinen, kun mökötin vastaantulijoille, mutten voinut itselleni mitään.

Istuttuani ehkä vartin tajusin, että minun oli oikeastaan aika kylmä. Talvi oli jälleen tullut tuoden mukanaan kylmyyden ja lumen. Toki talvi oli soittajien parasta aikaa, koska vuosi vuoden jälkeen ihmiset vieläkin rakastivat joululauluja, eikä niihin tunnuttu kyllästyvän.

Puhalsin kuumaa ilmaa käsilleni, jotka olivat jo aikoja sitten menettäneet tunnon. Hieroin kämmeniä reisiin ja vilkaisin rannekellostani ajan. Puoli kymmenen. Hienoa, kylmyys oli tappanut puhelimeni akun ja äiti oli varmasti huolista suunniltaan. Ei ollut minun tapaistani liikkua iltaisin kodin ulkopuolella, varsinkaan keskustassa.

Juuri kun suunnittelin lähtöä, ovea takanani yritettiin avata. Pomppasin jaloilleni ja käännyin katsomaan ovesta tulijaa.

"Ai olet vieläkin siinä", noin itseni ikäinen poika mumisi ärtyneenä ja huokaisi syvään. "Kuule, minulla ei ole lupaa myydä mitään sulkemisen jälk-"

"Ole niin kiltti!" anelin kädet rukoiluasennlssa. Se oli ehkä hieman liikaa, sillä tummatukkainen poika nosti toista kulmakarvaansa vailla huvittuneisuuden häivähdystä. Nielaisin nolona ja jatkoin hätääntyneenä: "Minulla on huomenna konsertti ja koirani repi nuottini ja tämä on ainoa paikka, josta on mahdollista saada Paul De Sennevillen Mariage D'amouren nuotit. Ole niin kiltti, en tiedä mitä muuta teh-"

"Hyvä on sitten", ärisi edessäni oleva poika ja avasi ovea niin, että pääsin hänen perässään liikkeeseen. Seuratessani poikaa huomasin, että hänellä oli siistit farkut ja musta bändihuppari. Hänen hiuksensa oli leikattu omasta mielestäni oudolla tavalla, mutten olisi kuitenkaan osannut kuvitella hänelle mitään muuta hiustyyliä.

"Tässä on Sennevillen nuotteja, ja muistaakseni jossain täällä..." poika mumisi ja kyyristyi etsimään nuottia minulle.

"Ei sinun tarvitse minulle mitään etsiä, olet tehnyt jo tarpeeksi", sanoin hymyillen kiitollisena. "Tuon nuotit kassalle löydettyäni ne." Poika nyökkäsi ja mumisi "Okei." Hän yritti mennä vierestäni kassoille, mutta tilaa hyllyjen välissä oli vähemmän kuin hän oletti. Jouduin painautumaan hyllyä vasten suuren talvitakkini kanssa, ja tunsin pojan selkääni vasten, kun hän ohitti minua. Punastuin tahtomattani ja poika rykäisi päästessään kassalle johtavalle tielle. "Odotan tuolla", hän mutisi ja viittoi kassalle epäselvästi. Nyökkäsin ja syvennyin etsimään nuotteja.

Niin paljon nuotteja. Yritin olla innostumatta, kun näin enemmän ja enemmän tuttuja nuotteja. Tänne oli päästävä toistekin.

Lopulta löysin etsimäni ja suuntasin kassoille. Poika odotti siellä naputtaen pöydän pintaa ja lukien kirjaa, joka näytti oppikirjalta. Hänellä oli kauniit ruskeat silmät ja sievä pieni nenä. Hänen kasvonsa näyttivät kaikin tavoin täydelliseltä, ja tunsin sekä kateuden, että ihailun pistoksen.

Yhtäkkiä poika nosti katseensa. Siirsin silmäni välittömästi alas ja esitin surkeasti tutkiskelevani kädessäni olevia nuotteja.

"Se tekisi 10 euroa", poika ilmoitti katsellen johonkin taakseni kyllästyneenä. Tunsin paniikin kasvavan, kun katselin viittä euroa lompakkoni pohjalla.

"Mutta, m-minä olin varma, e-että nuo-nuotit eivät maksaisi seitsemää euroa-e-enempää, joten minulla o-on vain sen verran rahaa", änkytin naama punaisena. Ihan hiton noloa! Aloin melkein itkemään kauhusta, kun tajusin, etten millään saisi nuotteja. Kaikki ne pettyneet kasvot, kun ilmoittaisin olevani soittamatta. Äiti taas pettyy minuun isästä puhumattakaan.

Poika näytti siltä, kuin olisi halunnut läpsäistä minua naamaan, enkä voinut syyttää häntä siitä. Olisin itsekin lyönyt päätäni seinään, ellei tilanne olisi ollut niin kiusallinen. Lopulta poika huokaisi syvään, ja ärtynyt ilme häiveni hänen kasvoilta. Itseasiassa hän näytti kovin väsyneeltä.

"Kuule, tehdään niin että maksat nyt mitä pystyt ja tulet ensiviikon aikana tuomaan sen vitosen. Ei millään pahalla, mutta en oikeastaan jaksaisi olla täällä nyt kanssasi, vaan kotona", hän sanoi katsoen minua ensimmäistä kertaa silmiin. Poika näytti hirveän uupuneelta.

"O-Okei. Tai siis minulle käy ainakin." Poika nyökkäsi ja maksoi omilla rahoillaan loput nuottien hinnasta, eli viisi euroa. Sitten hän raapusti jotain paperiin, ja ojensi sen minulle.

"Tässä on vuorot, kun olen töissä. Tule joskus poikkeamaan."

"Joo", kähisin tunkiessani lappua ja nuotteja reppuuni. Poika keräsi tavaroitaan ja sammutteli valoja.

"Olen muuten Taehyung" huikkasin vielä ennen kuin painelin ulos. Kun vastausta ei kuulunut, käänsin selkäni ja suljin oven.