Sen kutsuu elohon

Luku 29, jossa pukeudutaan kaupunkivaatteisiin

Paluumatkalla Otosta tuntui, kuin hän olisi kahlannut polviaan myöten menneiden, onnellisten päivien muistoissa. Ne tekivät kipeää. Otto ei olisi halunnut kävellä metsälaitumen kautta, mutta jotenkin hänen oli pakko.
Ennen pajupillit ja valolaikut Nilsin hiuksissa.
Nyt tyhjää ja kylmää.
Nils seisahtui hetkeksi katselemaan tuttua koivua.
"Voisimmehan me karata yhdessä", hän sanoi, vaikkei selvästikään tarkoittanut sitä.
"Minne me muka mentäisiin?" Otto kysyi.
Nils kohautti olkiaan. Hän loi Ottoon toivottoman katseen.
"Pariisiin", hän ehdotti kalseasti hymähtäen ja pudisti päätään. "Tämä on mieletöntä."
Otto oli täysin samaa mieltä.

He palasivat Eerolaan ruoka-ajaksi, mutta kumpikaan ei oikein saanut syötyä. Puuron jälkeen kello oli jo niin paljon, että Oton oli aika ottaa Nilsin vaatteet kaapista ja orrelta, vaikka hänen kätensä tärisivät. Hän vei vaatteet pihalle ja pudisteli niistä pölyt mahdollisimman hellävaroen. Välillä hän pysähtyi ihailemaan niitä. Hänen kätensä olivat puhtaat, mutta hän pelkäsi silti, että niistä jäisi likaisia jälkiä vitivalkoiseen, ohueen paidankankaaseen tai takin ja liivin silkkisiin vuoriin. Jokainen vaatekappale oli varmaan maksanut enemmän kuin Otto ymmärsikään. Jumalauta, niin pirun rikas poika. Ja ihana.

Jos Otto ei antaisi vaatteita Nilsille, jäisikö tämä...
Mitä pirua? Turha toivo.

Otto siis ojensi vaatteet suosiolla Nilsille. Hän yritti uskotella itselleen, että kaikki olisi vain huvitusta. Olisihan hän voinut koska tahansa muulloinkin pyytää, että Nils pukeutuisi hienoihin vaatteisiinsa. Hän oli itse asiassa harkinnutkin sitä oikein vakavissaan, mutta se oli jäänyt. Hänen mielitekonsa olisivat ehkä olleet liian omituisia paljastettaviksi. Nyt Nils sitten viimein tälläytyisi. Otto ei ajatellut syitä eikä etenkään sitä, että heillä alkoi jo olla kiire.

Otto koetti toimittaa jotain tyhjänpäiväistä aitassa samalla kun kuulosteli Nilsin pukeutumista. Ei niin, etteikö hän olisi mielellään katsellutkin.
"No niin", Nils sanoi lopulta. Otto kääntyi kerkeästi katsomaan - ja jähmettyi aloilleen. Hänen silmänsä eivät olleet koskaan todistaneet yhtä täydellistä näkyä. Tai ehkä tavallaan olivatkin, keväällä, mutta silloin Nils oli ollut hänelle ärsyttävä kakara. Nyt taas... Nils nojasi rennosti kerrossängyn tukipuuhun käsi housuntaskussa ja hymyili Otolle vinosti. Vain Otolle. Hän näytti pirullisen hyvältä, ja taisi tietää sen itsekin. Ja vielä puku päällä. Se oli kaiken lisäksi uskomattoman miehekäs ja istui hyvin. Hyvä luoja, Otto ei osannut ymmärtää näkemäänsä. Hän antoi katseensa lipua Nilsin silmistä kaulukseen, solmioon, vyöhön ja kenkiin. Harmaa, ruudullinen kangas oli Oton käsityksen mukaan tarkoitettu jotenkin arkiseksi, mutta vaikka hän oli tuijotellut aika monia pukuja aiemmin, tämä oli... Luoja.

Nilsin olisi ollut vaikea olla huomaamatta Oton katsetta ja hänen raolleen unohtunutta suutaan.
"Pidätkö?" hän kysyi leikkisästi ja suoristi solmiotaan.
Otto nyökkäsi nielaisten. Hän sai kai katsoa niin kuin tahtoi, mutta viimeistä kertaa, ja...
...Ihastuksen laantuessa hän ymmärsi kaiken aikaa kipeämmin, että hän ja Nils olivat vähintään eri maailmoista. Otto oli ollut hämmentävän rikkaan miehen kanssa. Ja oli edelleen: rikas mieshän asetti itsensä parhaillaankin hänen silmänilokseen. He olivat... Ei Otto olisi milloinkaan tehnyt sellaista, jos olisi jaksanut muistutella itselleen, millaisissa vaatteissa Nils oli tullut. Miten pirussa hän oli voinut kajota...? Minä hän oli pitänyt itseään!? Hänhän ei ollut kuin vaivainen renki, vaikka olikin leikkinyt Nilsin oppi-isää. Ei hänen olisi kuulunut edes haaveilla mistään tällaisesta. Hän oli epäilemättä huonoin mahdollinen ihminen Nilsille. Kunhan Nils pysähtyisi miettimään, hän huomaisi varmasti itsekin saman tien, miten hullu koko kesä oli ollut ja kauhistuisi hengiltä. Otto päästi suosiolla irti viimeisestäkin toivostaan. Mitä järkeä missään oli ollut? Eivät heidänlaisensa voineet mitenkään olla yhd...