Sen kutsuu elohon

Luku 29, jossa pukeudutaan kaupunkivaatteisiin

Vilho huomasi näpäytyksen ja kohotti kulmiaan melkein vaikuttuneena.
"Ottokkii oel nii maereeta ku oes ollu äetisä kaenalossa", hän kuitenkin jatkoi ja tarkkasi katseensa vuorostaan Ottoon. "Herranen aeka että ollii..."
Otto tunsi naamansa punertuvan. Jussi kaiketi huomasi hänen vaikean ilmeensä. Hänen virneensä hyytyi, ja hän potkaisi Vilhoa sääreen. Savolainen lakkasi nälvimästä ja käännähti kaverinsa puoleen kimpaantuneena. He vaihtoivat hiljaa pari kiivasta sanaa, joiden aikana Jussi viittasi ohimennen Oton ja Nilsin suuntaan. Lopulta Vilho kohautti olkiaan vastahakoisesti.
"No jo männöö tuassiisa likottamiseks. En kaet minä nyt sillä ettettä saes olla vierekkäen", hän sanoi. "Kaet sitä joskus vuan pittää, jos tykkee. Kuha vähä katottiin, ku oel nii äetelätä. Kuka tahhaa semmosta vähä ihmettellöö."
Sanottuaan sanottavansa Vilho risti kätensä puuskaan ja huokaisi syvään.
"No, nyt ee toevottavasti tarvihe aenakkaa siitä ruveta vänkymmään", hän tokaisi. "Männään hitossa syömään."
"Näin tehdään", Otto ilmoitti kiireesti. Mitä nopeammin asia tulisi taputeltua, sen parempi.

Matkalla sisälle Jussi kuitenkin vielä jättäytyi jälkeen, seisahtui ja laski kätensä Oton olalle. Otto viittasi Nilsille, että tämä voisi mennä edeltä. Antti oli varmaan järjestänyt erikoisempaa ruokaa, kun Nils kerran... kun hän...
"Ethän ottanut pahemmin itseesi?" Jussi kysyi ja virnisti leveästi. Otto vilkaisi pikaisesti hänen silmiinsä.
"Enhän minä", hän sanoi.
Ajatteliko Jussi nykyään, varsinkin tämän aamun jälkeen, että Otto saattoi salaa katsella häntä niin kuin tytöt? Vai oliko hänen helppoa olla niin kuin ennenkin? Otto toivoi, että oli. Tuntui mukavalta ajatella, että hänellä voisi kaikesta huolimatta olla kavereita niin kuin tavallisella ihmisellä.

"Jotenkin se vaan on jännää, kun sinut näkee tuolla lailla", Jussi sanoi hymyillen. "Niin pihkassa kuin olla voi. Mukavaahan se semmoinen on. Tulee itsekin hyvälle päälle. Sitä minä vaan."
Otto nyökkäili vaivaantuneena, vaikkei oikein uskonut. Jussin ilme kävi vakavammaksi.
"Mutta niin, miten sinä nyt pärjäilet?" hän kysyi.
"Mikäs tässä", Otto totesi. Juttu uhkasi mennä taas lepertelyksi. Jussi oli kaiken lisäksi kumartunut vähän hänen puoleensa ollakseen hänen kasvojensa tasalla. Se oli aina kiusallista.
"Miina pitää saada valjaisiin päiväruoan jälkeen", Otto murahti.
"Minä laitan", Jussi sanoi. "Mutta kuule nyt, tuo on oikeasti pirun kova paikka. Hitonmoista, kun tulee ensimmäistä kertaa. Ja sinä kun vielä olet tuommoinen, että jäät aina vatvomaan..."
Pitikö heidän välttämättä puhua tästä? Otto ei, kerta kaikkiaan...
"Enköhän minä pärjää", hän tokaisi. Hän ei ollut yhtään varma, mutta nuorempien ei kuulunut holhota häntä. Jussilla olisi sitä paitsi varmaan ollut parempaakin tekemistä. Kuultuaan Kaisasta hän oli pysynyt yönsä melko kiltisti Eerolassa, mutta tuskin hänen kannatti käyttää viimeisiä vapaita hetkiään sentään Ottoa hyysäten.
"Kai Niilo tulee takaisin?" hän kuitenkin kyseli sinnikkäästi, ikään kuin olisi yrittänyt aloitella pitkääkin keskustelua.
"Kai se", Otto murahti ja lähti kävelemään sisälle.
Jussi seurasi hänen rinnallaan.
"No, tule ihmeessä puhumaan, jos tuntuu pahalta", hän kehotti vähän turhan pehmeään sävyyn.
Jumalauta. Jos tuntuu pahalta? Olisiko Otto enää ehtinyt muuta kuin puhua? Kaikkea sitä.

Aamuruoan jälkeen Otto ja Nils kävivät vielä hetken kalliolla. Se oli virhe. Matka tuntui joka askeleella viimeiseltä niin ilkeästi, että Oton sydäntä vihloi. Aamuinen sattumus oli saanut hänet hetkeksi unohtamaan kaiken hirveämmän, mutta nyt se palaili takaisin, lohduttomampana kuin koskaan. Nils lähtisi, lähtisi, lähtisi. Oliko parilla tunnilla enää merkitystä? He eivät edes osanneet puhua mistään. Kalliollakin he seisoivat hiljaa ja pitivät toisiaan kädestä. Maisema näytti kamalalta. Kesä oli ohi, ja Oton maailma tuntui kallistelevan uhkaavasti. Kun hän seuraavan kerran kulkisi näillä seuduin, hän olisi yksin. Oikeastaan hän olisi yksin jo parin tunnin päästä. Mikään ei olisi samaa ilman Nilsiä. Kävisikö Oton olo vielä paljon kurjemmaksi? Pystyisikö hän...? Miksi hänen oli ensinkään pitänyt ihastua?
"Hyvä, että pyysit minut tänne juhannuksena", Nils sanoi hiljaa.
Oli Ottokin lopulta iloinen siitä. Ja kaikesta. Mutta olisivatpa he olleet vieläkin juhannuksessa. Tai muutaman viikon takana, Oton sairasvuoteen äärellä. Otto olisi halunnut kokea kaiken sen jälkeen tapahtuneen uudelleen loputtoman monta kertaa. Tulisiko heille vielä joskus jotain samanlaista?