Momentum Vitae || Suomi - Finnish

Luku 10

Istuimme ruokapöydässä. Olin jo saanut aamupalani syötyä, mutta Nicholas tuntui venyttävän omaansa tahallaan. "Mitä meillä on tänään suunnitelmissa?" Toivoin vastaukseksi muutakin kuin kokeisiin lukua. "Haluaisitko sitten tehdä jotain erityistä?" Hän pyyhkäisi ruoanjämiä suupielestään. "Olisimme voineet mennä johonkin kauppakeskukseen. Syömään ja vain viettämään aikaa. Ei tietenkään ole pakko, pitäähän meidän lukea kokeisiinkin", sanoin. "Mennään vain. Ehdimme kyllä lukea kokeisiin, hyvä vain päästä pois äidin valvovan silmän alta." "Älä välitä hänestä. Se vain pahentaa oloasi jos koitat hirveästi vastustaa häntä. Keskity mieluummin johonkin muuhun", ehdotin. "Tarvitsen enemmän tilaa ympärilleni, oma koti kuulostaa jo taivaalliselle idealle." "Kuhan saamme välimme kuntoon äitisi kanssa, niin täällä on taas kaikki hyvin. Voimme nauttia toistemme seurasta. Kuhan uskot parempaan, niin se tapahtuu. Huono asenne ei edistä asiaa." "Tiedän kyllä, tuntuu vain raivostuttavalle kun hän ei ymmärrä minun parastani, koska se olet sinä."

"Mitäs suunnittelette täällä?" Henryn ääni keskeytti syvällisen juttutuokiomme. "Olemme menossa ostoksille, tulemme sitten lukemaan kokeisiin", Nicholas vastasi puraisten leipäänsä. "Aivan, kohtahan teillä alkaa loma?" "Tulen hulluksi kesällä jos äiti ei muuta asennettaan." "Hän sanoi tulevansa juttelemaan teidän kanssanne." "Hän tulikin, mutta ei esittänyt minkäänlaista asiallista anteeksipyyntöä." "Ehkä sinun kannattaisi muuttaa asennettasi, hän vain pelkää menettäväsi sinut. Ethel on kuitenkin ensimmäinen tyttö jonka kanssa olet noin vakaa. Hän olettaa sinun muuttavan pois", Henry sanoi. "Mitä pahaa muuttamisessa muka olisi? Eikö hänen pitäisi olla onnellinen jos minäkin olen." Nicholas kuulosti turhautuneelle ja tunsin olevani heidän keskustelussaan kolmas pyörä. "Ethel." Käänsin katseeni Henryyn. "Ehkä sinun pitäisi jutella Andrean kanssa kahdestaan." "Minun?" Siirsin katseeni Nicholakseen ja mietin vastausta. "Ei todellakaan käy", kuulin Nicholaksen sanovan. "Jos se helpottaisi tilannetta, niin juttelen hänen kanssaan." "En tiedä enää muutakaan vaihtoehtoa." Henry kuulosti toivottomalle. "Juttelen tänään hänen kanssaan", sanoin. "Ethel, älä", Nicholas aneli. "Jos se parantaa tilannetta, niin miksi en juttelisi. Ei siinä voi mitään menettääkään." Hän huokaisi sanoilleni ja tuijotti isäänsä vihaisen näköisenä. "Kiitos paljon. Merkitset paljon perheellemme, vaikkei Andrea sitä myönnäkään." Henry puristi olkapäätäni tuttavallisesti, kunnes lähti pois keittiöstä.

"Mitä aiot sanoa äidille?" "En todellakaan tiedä. Suoraan sanottuna pelkään häntä." Huokaisin ja mietin kuinka minä muka voisin kääntää sen naisen pään. "Lupaan odottaa huoneen ulkopuolella ja kuunnella. Tulen heti jos vaikuttaa että tarvitset apua", Nicholas sanoi. "En usko että äitisi tekisi mitään ajattelematonta." Niin hulluna en häntä pitänyt. "En ota riskiä kun kyse on sinusta", Nicholas sanoi ja nousi pöydästä tullen luokseni. "En minä hajoa yhdestä keskustelusta." Lähdimme kävelemään yläkertaan. "Tiedän. Toivottavasti saat järkeä hänen päähänsä. Sitten voimme lopullisesti rentoutua kaiken tämän jälkeen." Hän suuteli poskeani ennen kuin koputin Henryn ja Andrean makuuhuoneen ovea. Andrea avasi oven ja katsoi minua hämmentyneellä ilmeellä. "Ethel, mitä asiaa?" "Haluaisin jutella." Hän vetäisi ilmaa rajusti keuhkoihinsa ja siirtyi pois oven edestä. "Tule sisään." Vilkaisin vielä nopeasti Nicholasta ennen kuin astuin huoneeseen. Katselin ympärilleni, huone oli varsin iso. Seinillä olivat laventelin ja roosan väriset tapetit. Huoneen perällä oli ovi parvekkeelle. Istuin lopulta Andrean viittomalle työtuolille. "Mistä halusitkaan jutella?" Andrean ääni sai ihoni sävähtämään. "Siitä miksi et pidä enää minusta. Olenko tehnyt jotain väärää? Mitä voin tehdä korjatakseni tilanteen? En halua että vihaat minua noin paljon." "En minä sinua vihaa." Katsoin häntä suoraan silmiin kun hän väänteli käsiään selvästi hermostuneena.

"Muistutat minua niin paljon itsestäni nuorempana. Olet kaunis ja varmasti monen pojan mieleen. Ei sinusta voi olla pitämättä, olet ehkä ymmärtänyt käytökseni väärin. Olen todella stressaantunut yhtiön tilanteesta, et sinä tuo talouteemme minkäänlaista lisäkulua, toivon ettet ajattele niin. Eivät rahat ole loppumassa heti. Henry vain viettää yhtiöllä niin paljon aikaa että se syö suhdettamme. Teillä näyttää menevän niin hyvin Nicholaksen kanssa, olette selkeästi onnellisia ja kerrankin pojallani on joku joka pitää hänestä huolta niin kuin kuuluukin. En tiedä onko hän kertonut sinulle aiemmista vuosistaan, mutta teet hänelle hyvää." En tiedä miksi kuuntelin hänen vuodatustaan, en tiennyt hänen ja Henryn suhteesta oikeastaan mitään. "Olen pahoillani käytöksestäni, Ethel. Olen purkanut stressiäni aivan väärään kohteeseen. Pidän sinusta, mutta se kuinka muistutat minua nuoruudestani ei tehnyt tästä helppoa. Olen kai sinulle kateellinen. Mutta olet minulle kuin oma tytär, kuulut perheeseemme." Olin todella yllättynyt hänen sanoistaan. En olisi uskonut että hänen mielensä muuttuisi kertaheitolla. Ehkä Nicholaksen mielialojen vaihtelu on jotenkin periytynyt hänen äidiltään. "Ymmärrän kyllä, en halua kantaa sinulle kaunaa. Tahdon vain että ymmärrät meidän, minun ja Nicholaksen, olevan täysi-ikäisiä. Pidämme kyllä huolen itsestämme. Emme tarvitse lastenvahtia", sanoin rauhallisesti. "Ymmärrän sen hyvin. Kiitos paljon, merkitsee todella paljon että saan ymmärryksesi." Nousin ylös ja tartuin Andreaa käsistä. "Kaikki kääntyy vielä hyväksi. Ei yhtiölläkään voi ikuisesti mennä huonosti. Olen teille todella kiitollinen tuesta, en tiedä miten olisin selvinnyt tästä ilman apuanne." Andrea nousi ylös ja halasi minua. "Menkäähän nyt lukemaan kokeisiin", hän kuiskasi korvaani ja hymyili lempeästi, niin kuin vain lempeä äiti voisi tehdä.