Sen kutsuu elohon

Luku 25, jossa tuulet käyvät hiljalleen viileiksi

Nils oli itse asiassa etsiskellyt tilaisuutta jo jonkin aikaa, mutta säikähtänyt joka ainoa kerta viime hetkellä. Mahdollisuus ilmaantui suorastaan naurettavan tyylikkäästi jo samana päivänä, kun Otto yllättäen kysyi kalliolla:
"Mitäpä tahtoisit vielä tehdä? Jos olisi jotain erikoisempaa."
Hän oli varmaankin taas surkutellut eroa päässään jo hyvän aikaa, mutta yritti nyt lopulta pyristellä irti synkimmistä mietteistään. Nils oli saanut tilaisuutensa, eikä hän aikonut antaa sen enää lipua ohitse. Hänellä todellakin oli jotain erityisempää.
"Itse asiassa... Tuota, minä tahtoisin, että me..." hän aloitti. Hän joutui viestittämään loput epämääräisesti ilmeilemällä, samalla kun hänen sydämensä hakkasi miten sattui ja kun hän olisi halunnut loikata kielekkeeltä silkasta nolostuksesta. Suoritus oli häneltä räikeän ala-arvoinen, mutta kuka olisi voinut arvostella häntä? Aihe oli sulavalle herrasmiehellekin yllättävän herkkä.
"Ymmärrät varmaankin, mitä tarkoitan", hän henkäisi tarkennukseksi. Hänen kätensä olivat puristuneet omia aikojaan ylettömän tiukkaan otteeseen, kuin hän olisi rukoillut. Tuskin ylemmät voimat olisivat olleet innokkaita kallistamaan korvaansa tällaisten pyyntöjen puoleen.

Kasvoilleen leviävästä järkytyksestä, haparoivasta katseestaan ja helakasta punastuksestaan päätellen Otto ei olettanut Nilsin tarkoittavan kalareissua tai ikkunanpielten veistelyä. Mutta oli järkytys myös vähän iloista. Ehkä Ottokin oli salaa toivonut, että keskustelu kääntyisi tähän suuntaan.
"Meinaatko, että...?" hän kysyi hiljaa.
Kun Nils nyökkäsi, Oton kiusaannus vaikutti syventyvän entisestään. Hän laski katseensa kanervikkoon ja hieraisi kasvojaan kädellään. Pari päivää vanha parransänki rahisi mukavasti.
"Joo", Otto sanoi. "Tai siis, totta kai. Tietysti voidaan. Mutta haluatko sinä muka minun kanssa?"
Taasko tätä?
"Niinhän minä juuri sanoin", Nils sanoi kärsivällisesti: eihän hän itsekään oikein uskonut, että he puhuivat tällaisesta asiasta. "Eikö se ole vain luonnollista?"
Otto oli hetken hiljaa.
"Sittenhän meidän varmaan pitää", hän murahti. Hän katseli kuusten latvoja punaisena ja hämmentyneenä. Nils ei ollut erityisen innoissaan hänen laimeista sanavalinnoistaan. Oliko Nils sittenkin voinut tulkita väärin? Otto oli kyllä ujo. Ehkä hänelle olisi liikaa, jos he... Tai jos hän ei jostain syystä ensinkään...?
"Ei meidän tietenkään ole pakko", Nils vakuutti. "Katsotaan, miltä tuntuu."
Oton katse kiepsahti kiireesti hänen suuntaansa - onneksi.
"Ei, älä nyt vaan luule, että minä en... Olen minäkin sitä paljon miettinyt. Ja haluan hitosti, tietysti, tuota", Otto vakuutti, vaikka näytti nolostelevan, jopa häpeävän jokaista tavua ja niiden taakse kätkeytyvää kaunista tunnetta. "Tämä on vaan pirun outoa, että jos... Oletko nyt ihan varma, että, kun minä olen tämmöinen...?"
Ja jälleen? Otolle oli näköjään suuri ongelma, että hän oli "tämmöinen". Hänelle se tarkoitti kai moninaisia, itsestään selviä hirveyksiä, mutta Nils ei nähnyt niistä ainoatakaan.
"Mikä ihme sinussa voisi olla vikana?" hän kysyi täysin rehellisesti. "Olen alusta asti pitänyt sinua myös tällä tavalla viehättävänä. Erittäin viehättävänä."
Hän ei juljennut nojautua Oton kylkeen tässä yhteydessä. Käteen hän sentään uskalsi tarttua.
"Olen uneksinutkin siitä."

Otto katsoi Nilsiä ensin tovin, kuin olisi pitänyt hänen puheitaan täysin järjettöminä - tai kuin olisi halunnut sanoa, että hänen olisi kannattanut nähdä unensa viisaammista asioista. Kun Nils ei luopunut rohkaisevasta tuijotuksestaan, Otto alkoi kuitenkin hymyillä hieman. Olihan hänen täytynyt panna merkille Nilsin eleet, jotka todistivat hänen tunteidensa laadun. Oli siunaus, että Otto uskoi tällä kertaa jo suhteellisen kivuttomasti. Tuntojen julistaminen oli kiusaannuttanut Nilsiäkin lievästi ilmaistuna enemmän kuin hän olisi ikinä uskonut.
"No voi hitto", Otto sanoi epäuskoisesti, mutta tyytyväinen, jopa innokas hymynkare varovaisesti huulillaan. "No, jos nyt... Olenhan minäkin. Kai me sitten kokeillaan. Tässä joku päivä."
Hän hieroskeli Nilsin kämmenselkää hiljakseen peukalollaan; hän oli mielissään. Niin Nilskin.
"Ei siitä varmaan tule mitään", Otto silti varoitti.
"Ehkä ei tule, mutta koetetaan silti", Nils sanoi. "Eikä se haittaa. Mehän siinä vain olemme."
Oton lämmin hymy kertoi Nilsille sykähdyttävästi, kuinka paljon ajatus helpotti häntä. Hän luotti Nilsiin - ja Nils luotti häneen. He tunsivat toisensa, ja he aikoivat...
"Mutta me ei voida olla naimisissa ennen sitä."
Ah, niin. Otto.
Nils vakuutti hänelle, ettei sillä tarvinnut olla merkitystä.

Ihanat tunnit lipuivat ohitse julman kepeästi. Otto ja Nils istuskelivat kalliolla vierekkäin. Jutustelivat, nauroivat ja katselivat toisiaan taas vähän toisin kuin ennen. Ehkä samalla ujolla tavalla kuin tuore aviopari - vai menikö sellainen vertaus jo asioiden edelle?

Kun he lopulta lähtivät tilalle syömään, he törmäsivät polulla Elliin. He irrottivat otteensa toistensa käsistä, ja Nils ja pikkutyttö vaihtoivat pari arkista sanaa. Elli kertoi olleensa lähimetsässä poimimassa mustikoita. Ottoa hän vilkaisi ujosti alta kulmiensa, kuin olisi taas ollut tilanteessa ylimääräinen. Kun Otto sitten yllättäen hymyili takaisin, Elli yllättyi vain hieman enemmän kuin Nils.
"Löytyikö paljon mustikoita?" Otto kysyi - jäyhästi kädet taskuissaan, mutta lämpimämmin kuin aiemmin.
Elli nosti pienen pajukorinsa nähtäväksi vähän epävarmasti.
"Onhan noita", Otto sanoi nyökäten tyytyväisesti kuin kelle tahansa työmiehelle. "Mistä poimit?"
Elli kertoi, ensin ujosti, mutta kun Otto kuunteli tarkasti, kertomus piteni ja alkoi lipsua ketunpesään, jonka Elli oli löytänyt.
"Se on varmaan se sama, joka hätyyttelee joka tilan kanoja", Otto sanoi. Ellillä oli asiaan oma kantansa. Nils oli tyytyväinen voidessaan hiljentyä seurailemaan juttutuokiota. Hänellä oli ollut käsitys, että Ottoa oli sisimmässään harmittanut paljonkin, että Elli vierasti häntä. Kukapa ei olisi vierastanut, silloin kun Otolla oli ollut kaikki niin solmussa, että hän oli itsekin vierastanut itseään. Mutta nyt...

Otto hymyili myös myöhemmin, kun katseli polkua reunustavaan elokuiseen metsään Ellin hypellessä edellä niin holtittomasti kuin pystyi pudottamatta marjojaan. Hän hipaisi Nilsin kättä kädellään ja katsoi häntä, kuin ei olisi voinut nähdä mitään mieleisempää. Hän vaikutti niin paljon onnellisemmalta kuin keväällä, että Nilsin sydän oli pakahtua. Kaikki tämä oli Nilsin ansiota - ja Oton, joka oli suostunut lähtemään hänen mukaansa.

Nils teki ihmisen onnelliseksi. Hän oli itsekin onnellinen - ei, vaan paljon enemmän. Hän eli ensimmäistä rakkauttaan luonnon helmassa ja rakastui päivä päivältä enemmän kirjoitustyöhönsä. Suurimman osan ajasta hän osasi olla ajattelematta isäänsä ja kotiaan, vaikka tiesikin toisina hetkinä karvaasti, että joutuisi... Hänellä oli lopultakin oma elämä - oma todellisuus, jopa - joka näytti tällä hetkellä huikaisevan kauniilta ja josta hänen vanhempiensa ei tarvinnut tietää mitään. Nils hoiti omat asiansa. Hän myös tekisi aikanaan omat päätöksensä tulevaisuutensa suhteen, mitä ne sitten olisivatkaan. Eerolan pirtti toivotti hänet tervetulleeksi kuin hyvä ystävä. Hänet, ja hänen puolisonsa.

Juuri nyt heillä oli kaikki hyvin,

mutta aika jatkoi kulumistaan.