Sen kutsuu elohon

Luku 25, jossa tuulet käyvät hiljalleen viileiksi

Otto seisahtui Nilsin viereen ja vilkaisi häntä kuin ei olisi uskonut, että oli oikeasti päässyt niin lähelle. Näinkö pihkassa he olivat?
"Sanoi, että minun olisi sama olla sinun kanssa, kun kerran mistään ei tule muuten mitään", Otto kertoi hymyillen, mutta vakavoitui lisätessään: "Ja kun... vielä keretään."
Nilsin vatsaa vihlaisi ikävästi, mutta hän kieltäytyi antautumasta epätoivolle.
"Kaipa me sitten lähdemme", hän sanoi ja hipaisi Oton etusormea omallaan.
Otto nyökkäsi. Hän muistutteli vielä nuorempiaan töistä parilla lauseella, mutta Vilho huitaisi kädellään ja kehotti häntä painumaan matkoihinsa Nilsin kanssa. Nils ei osannut sanoa, oliko savolaisen vähättelevä, halveksiva nyrpeys aitoa - ja jos oli, olisiko hän suhtautunut samalla tavalla mihin tahansa romanssiin. Tuskin sillä oli väliäkään, kun Nils saisi yhtä kaikki olla Ottonsa kanssa.

"Ehkä me tosiaan voidaan vieläkin tehdä näin", Otto sanoi, kun he olivat kävelleet vähäeleisesti metsän reunaan. Edellisenä iltana jutellessaan he eivät olleet vielä kyenneet puhumaan tulevista päivistä. Otto oli lähinnä kysellyt Nilsiltä, oliko tämä kunnossa - vaikka oli itse selvästi ollut kuumissaan hämmennyksestä. "Jos ne antaa meidän."
"Meidän on pakko", Nils sanoi. "Minä olisin ennen pitkää ryöstänyt sinut mukaani."
Hän ei jatkanut, mutta Oton ilmeestä näki, että hän ymmärsi.
Kun vielä keretään.

Kesän loppu oli niin lähellä, että se kuristi kaulaa. Heidän alkoi olla vaikea vältellä sitä tosiasiaa, että Nils joutuisi matkustamaan Ouluun jo kuuden päivän päästä. Otto puhui siitä aina joskus, yhä useammin. Hänen äänensävynsä oli toteava, mutta hänen silmissään väikkyi kipua. Nils muistutti joka ainoa kerta, että heillä olisi vielä aikaa. Toisinaan hän sanoi myös, ettei heidän tarvitsisi olla erossa vuottakaan. Totuus kuitenkin oli, että ihanimmat viikot kuluivat salamannopeasti ja julman vääjäämättä - ja etteivät runsaat yhdeksän kuukautta erossa luultavasti loppuisi koskaan. Ei vuottakaan!? Vuottakaan!?

Silti, niin kauan kuin he näkisivät toisensa, heillä olisi aikaa. He eivät saaneet käyttää sitä murehtimiseen. Nils oli päättänyt kohdata eron sitten joskus. Ei saanut haitata, että "sitten joskus" olisi seuraavan viikon lauantaina.

Nils keskittyi kaikella voimallaan toivoonsa, että viikko toisi tullessaan vielä jotain aivan uutta - ja sillä hän luonnollisesti tarkoitti, että hän ja Otto... Nils oli nyt päässyt toiveestaan varmuuteen. Hän arveli tietävänsä, että Otto halusi samaa. Kun he olivat tutustuneet toisiinsa ja viettäneet aikaa toistensa vierellä, heidän uimareissuistaan oli nimittäin alkanut tulla hivenen salaisempia, hellempiä ja lämpimämpiä. Turvallisia ja luotettavia, mutta jännittäviä. He molemmat tahtoivat selvästi olla lähekkäin. Nils onnistuisi kyllä voittamaan ujostuksensa rippeet, ja Ottokin alkoi kenties tulla häntä vastaan. Olihan se nähty edellisenä iltanakin. Olisi vain luonnollista saattaa jatkumo päätökseen ennen kesän loppumista. Hyvä luoja.

Mutta kuinka tilanne etenisi siihen pisteeseen? Nilsillä ei ollut aavistustakaan. Kaipa hän oli loppujen lopuksi olettanut, että asia tulisi hänelle todellisuudessa ajankohtaiseksi vasta naimisiinmenon jälkeen, joskus kaukaisessa tulevaisuudessa. Silloin se olisi ollut luonnollista ja odotettua. Nyt avioituminen ei varsinaisesti tullut kysymykseen, mutta se ei poistanut heidän mielitekojaan. Pitäisikö Nilsin siis tyytyä toivomaan, että Otto sattuisi ottamaan ohjat viikon kuluessa? Sen varaan Nils ei uskaltanut laittaa toivoaan. Entä, jos Nils kohottaisi Oton leukaa ja kuiskaisi hänen korvaansa... jotain? Ei, tässä tilanteessa tyttöjen (Anna Svenssonin) varalle pieteetillä laaditut toiveikkaat suunnitelmat eivät toimineet. Nils ei myöskään alkaisi riisua Ottoa tuosta noin vain. Tämä säikähtäisi hengiltä, jos hän tekisi niin - eikä Nilsinkään kantti välttämättä kestäisi. Aihepiiri oli selvästikin parasta ottaa puheeksi suoraan, olkoonkin, ettei sellainen ehkä ollut tapana missään. Mutta miten? Nils oli kyllä oppinut, miten moninaisin ja tyylittömin sanakääntein Jussi ja Vilho saattoivat viitata asiaan. Otto olisi epäilemättä ymmärtänyt tutut ilmaisut helpoimmin, mutta Nils toivoi keksivänsä jotain hieman runollisempaa.