Sen kutsuu elohon

Luku 23, jossa vaihdetaan ruotsalaisia suudelmia

Otto pelkäsi mustikoiden olevan vielä vähän raakoja ja kitkeriä, mutta Nils näkyi onneksi noukkivan niitä varvuista suuhunsa hyvillä mielin (ja somasti). Otto tuntui yleensäkin osaavan tehdä kaiken yllättävän hyvin hänen mielikseen.
"Teillä on varmaan kaupungissa kaiken maailman herkkuja", hän silti valitteli.
"Oi, todellakin", Nils henkäisi. Hän katsoi eteensä haaveellisen lasittunein silmin; taisi kuvitella suklaaleivoksia. Jos Otolla olisi ollut rahaa ja jos lähimpään leipomoon ei olisi ollut päivän matka, Otto olisi ostanut Nilsille herkkuja koko omaisuudellaan. Leipoisikohan Eerolan keittiöpiika edes mustikkapiirakkaa, jos Otto keksisi järkevän syyn tunkea yllättäen nenänsä tilan ruokapuoleenkin?

"Myönnettäköön, että saatan pitää makeasta vähän liikaa, mutta kerrotaanhan, että Runebergkin söi lapsena topallisen sokeria yhteen menoon", Nils sanoi. "Minä söin sentään vain neljänneksen joulupöydän pullista."
Otto ei oikein älynnyt, kenestä "ryynebäristä" puhuttiin. Nilsin jutut jäivät hänelle aina välillä arvoituksiksi. Se ei ollut ihmekään, olihan Nils käynyt enemmän kouluja - mutta kyllä Ottoa silti harmitti. Tällä kertaa se varmaan näkyi hänen naamastaan, sillä Nils hymyili hänelle pahoittelevasti.
"Ai, anteeksi", hän sanoi. "Runeberg oli tunnettu runoilija."
"Sittenhän se sopii sinunkin syödä sokeria", Otto sanoi. "Noin niin kuin runoilijana."
Nils hymyili hänelle taas melkein liikuttuneena. Hän oli täydellinen kaikessa, mutta tuntui silti ajattelevan, että jokin estäisi häntä rupeamasta runoilijaksi siinä missä joku toinenkin oli ruvennut. Otto ei tosin ollut kuullut tämän ryyne-ihmisen runoja, mutta ei hänen tarvinnutkaan. Hän tiesi ilmankin, että Nils oli parempi.

"Nimetkin teillä on vähän samanlaiset", Otto mietti. "Meinaako se 'bäri' jotain?"
Otto uskaltautui ehkä jututtamaan Nilsiä aina vähän rennommin, mutta rohkeudesta taisi olla vain haittaa, jos hän alkoi kysellä tällaista. Meinasi tai ei, sehän oli kai vain sukunimi. Vaikka Nils oli ihmeen kärsivällinen, mukava ja turvallinen, ei Oton olisi sentään tarvinnut kaikkia tyhmyyksiään...
"Itse asiassa meinaa. Vuorta", Nils sanoi - ikään kuin olisi ilahtunut kysymyksestäkin. Sitten hän selitti iloiseen sävyyn taas jotain melko vaikeaselkoista, mistä Otto ymmärsi sen verran, että Nilsin sukunimi kirjoitettiin jostain kumman syystä eri tavalla kuin lausuttiin.
"Se on siis B-e-r-g", hän heläytti. "Jos kirjoitat minulle kirjeen."
Sitä Otto ei kyllä tekisi. Tai ehkä tekisikin, mutta häpeäisi lopputulosta silmät päästään. Hän oli kirjoittanut vuoden aikana vain oman nimensä pariin kertaan, ja se oli suunnilleen niin helppo kuin voi olla. Nilsin kuusikesäinen pikkusiskokin kirjoitti takuulla paremmin kuin hän. Nils sieti urheasti Oton kankeaa renkimäisyyttä, mutta tämän kirjeenkuvatus saisi hänet varmasti toisiin ajatuksiin. Vai voisiko Otto muka perustella, että nimessä oli hänelle liian vaikeita kirjaimia? Nilsiin verrattuna hän vaikuttaisi sylivauvalta.

(Syleistä puheen ollen, Ottoa ei itse asiassa olisi haitannut olla joskus vuorostaan Nilsin syleilyssä, mutta se nyt oli pirun kiusallista eikä liittynyt mitenkään mihinkään.)

"Niilo Vuoriko sinä sitten olisit?" Otto mietti ääneen.
"Usch! Älä sano minua Niiloksi!" Nils huudahti. Otto ei säikähtänyt; hän oli oppinut, että tämä herraskaisen tuohtunut äänensävy oli pelkkää leikkiä, ainakin kun Nils samalla heilautti toisen kämmenensä rinnalleen kuin hienoin mamselli. "Sinulta voisin suvaita sen, muilta en ikimaailmassa."
"En sano enää milloinkaan", Otto vakuutteli yhtä tekovakavasti. Tällainen toverillinen leikittely oli uutta mutta mukavaa. Oton sydän tuntui lämpimältä ja keveältä.
"No jaa, inhoan sitä nimeä enimmäkseen, koska Vilho päätti sen. Jos se olisi sinun keksintöäsi, olisin varmaan jo Niilo kaiken päivää", Nils sanoi.
"Nils on parempi", Otto vakuutti. "Ruotsi on aika nättiä. Vaikka en osaa sitä yhtään."
"Minähän voin opettaa sinua", Nils sanoi. Hänen hymynsä muuttui ovelaksi, kun hän kääntyi entistä enemmän Oton puoleen.
"Aloitan tärkeimmästä", hän sanoi ja sormeili Oton kaulusta virnuillen. "Kyss mig. Se on, suutele minua."
Otto olisi voinut teeskennellä pahastuvansa tällaisesta hiostavasta hakkailusta - mutta, piru vie, hän piti siitä. Nils liehakoi herrasmiehen elkein, ikään kuin olisi tahtonut läheisyyttä enemmän kuin Otto. Tämä nojautui mielellään likemmäs. Värisytti, kuten aina.
"Saanko minä sitten nyt?" Otto kysyi.
Nils sieti katsella Oton naamaa ihmeen läheltä. Ehkä hän ei vain nähnyt sitä liian tarkasti ilman lasejaan, vaikka siristeli kuinka. Tai ehkä jokin kohta Oton naamassa sitten oli jollain tavalla pidettävä. Ainakin Nils silitteli hänen poskeaan tyytyväisenä.
"Saat", Nils sanoi. "Var så god."
Vassokuun Ottokin tunsi.
Hänen ei olisi kuulunut suudella kertaakaan eläessään, mutta nyt hän ei ollut enää aikoihin osannut sanoa, monesko kukin kerta oli. Se tuntui aina yhtä oikealta ja uskomattomalta; Otto painoi huulensa toisen ihmisen huulille. Nils tahtoi sitä, piti siitä ja vastasi eleeseen. Jos Otto tuotti Nilsille edes puoliksi niin paljon iloa kuin Nils tuotti hänelle... Hän irtaantui vasta, kun suukko alkoi tuntua kiusallisen pitkältä.