Sen kutsuu elohon

Luku 21, jossa uidaan ja katsellaan, kun toiset uivat

"Tuostako pitäs uskoo, että on ollu muatöessä koko kesän?" Vilho naljaili havainnoidessaan Nilsiä pistävästi. "Kalapee ku kalakkilaevan kapteeni."
Ah, niin, Nilsin toimettomuus herätti jälleen tunteita. Mikäli työnväenluokkaisuuden tunnusmerkkejä kaivattiin, Nilsin kyynärvarret, kasvot ja niska olivat päivettyneet varsin selvästi, siinä missä muidenkin. Ja tuskinpa hänen lihaksensa olisivat voimistuneet tässä määrin tyhjää toimittamalla. Mitähän hän oli tänäkin päivänä tehnyt, ellei töitä? Heinänteko oli ollut ensimmäisen tunnin jopa kohtalaisen nautittavaa, ja loppukin oli tuntunut yllättävän mielekkäältä. Nilsin isoisäkin oli raatanut samoilla seuduilla... Mutta minkä Nils mahtoi sille, että hänestä oli tullut vanhimman rengin cherí ja tämän sokerimurunen, jota tuli säilyttää pumpulissa? Sitä paitsi, runous vaati aikaa, ja Nilsin inspiraatio voimistui lakkaamatta. Otto ja h...
"Äejän ossookii herrat olla valakeeta", Vilho katsoi aiheelliseksi huomauttaa toistamiseen. "Vuan eepä sitä sisätöessä tarvihe kärventyä."
Nils huomasi Oton vilkaisevan häntä jälleen, ehkä todetakseen skandaalinkäryisen valkoisuuden omin silmin. Tultuaan huomatuksi Otto karahti saman tien kirkkaanpunaiseksi ja kääntyi pois. Nils taas käveli vyötäisiään myöten kivuliaan viileään rantaveteen niin rivakasti kuin sieti ja ui pari vetoa huojentuneena veden tarjoamasta katseensuojasta. Kaikki tuntui aika katastrofaaliselta, mutta toisaalta Nilsin sydän takoi miellyttävän kiivaasti.

Vesi oli riemastuttavan viileää ja pohjakin tuntui mukavan hiekkaiselta. Heinäpellon rasitukset liukenivat nopeasti, eikä Nils enää viitsinyt edes miettiä, kuka katsoi ja mihin suuntaan. Hän ja Jussi koettivat kilvan houkutella Ottoa järveen, mutta tämä ilmoitti joka kerta ykskantaan pysyvänsä rannalla. Nils olikin ollut vähän ajattelematon kuvitellessaan, että Otto tulisi veteen, paitsi korkeintaan vaatteet päällä. Tämä saapasteli ympäriinsä tarkastelemassa puiden taimia. Ehkä touhussa todella oli jotain järkeä, tai ehkä Otto vain halusi välttää kiusallisia tilanteita.

Myös Vilho yritti pysytellä kuivalla maalla. Yritti, sillä jo melko pian hän erehtyi menemään seisoskelemaan laiturille turhan lähelle reunaa. Kun hän syventyi vaihtamaan Oton kanssa pari ilmeisesti tuiki tärkeää sanaa lepäntaimien ominaisuuksista, Jussi hiippaili kumarassa lähemmäs ja tempaisi Vilhon jalasta järveen. Tämä pärskähti vyötäisille ulottuvaan veteen varsin mielenkiintoisessa asennossa. Kun hän sai päänsä pinnalle, mittava kirousryöppy kantautui tyynessä kesäillassa varmasti vähintään pappilaan saakka.

"Ootko menettäny viimesennii järkes!?" Vilho karjaisi Jussille kömpiessään jalkeille.
"Meinasin käyttää huolella nämä viimeiset päivät vapaalla jalalla", Jussi sanoi kohauttaen olkiaan keveästi. Vai oli hän viimein päättänyt naida Kaisan? Nils ei kylläkään olisi pahastunut, vaikka Vilhoa olisi rääkätty huonommillakin perusteilla.
"Ja ens töekses aattelit tappoo minut?" Vilho jurnutti. "Piä oes voenu haleta."
"Vaan eipä haljennut", Jussi huomautti. "Ihan hauskaa se oli minun mielestä."
"Siinä sen tuas näkköö, mitenkä ossoo olla immeenen sekasin."
"Älkäähän nyt", Otto sanoi rannalta, suhteellisen ärtyneeseen sävyyn.
Nuoremmat hiljenivät hetkeksi.
"Olisit tullut suosiolla veteen", Jussi sitten sanoi olkiaan kohauttaen. "Niin, mutta sinua tietysti kiusaa, kun et osaa uida."
Nilsistä tuntui, että hän oli todistanut kesän aikana jo tuhatkunta kertaa, kuinka parivaljakon toinen osapuoli järkyttyi toisen alkeellisesta halveerauksesta tismalleen tällä tavalla. Ei ehkä täysin tosissaan, mutta suhteellisen vakuuttavasti yhtä kaikki.
"Ettenkö ossoo!?" Vilho nyt huudahti ja alkoi samalla tempoa likomärkää paitaa päältään. "Ota Otto vuatteet ja pistä kuivammaan."
Vilho viskoi vaatteensa ja saappaansa laiturille. Otto nouti ne huokaillen ja kulmiaan kurtistellen, mutta yhtä tunnollisesti kuin aina. Asetellessaan nuorempansa vaatteita puiden alaoksille hän muistutti enemmän äitiä kuin arvovaltaista johtajaa.

Uintiretki oli kaikkiaan suhteellisen miellyttävä, vaikka Otto näköjään hikoili mieluummin maan kamaralla - ja tuijotti Nilsiä varsin läpinäkyvään sävyyn silloin kun luuli, ettei hän huomannut. Heidän välilleen muodostui kuin muodostuikin jännite. Nils keskittyi rentoutumaan veden ja aran ihailevien katseiden syleilyssä, kun taas Jussi ja Vilho uivat huvittavan tosissaan kilpaa milloin millekin kivelle ja takaisin laiturille, vaihtelevin lopputuloksin. Nils alkoi ikään kuin epähuomiossa päästä mukaan heidän puheisiinsa - Niilona ja vain kilpailun tuomarina, tosin - vaikkei välttämättä olisi halunnut juuri nyt. Hänet olisi toki ollut törkeää jättää tyystin huomiottakaan, kun he sentään olivat tulleet rannalle yhdessä, mutta Nils olisi ilahtunut enemmän, jos ylimääräiset uimarit olisivat menneet suosiolla unten maille.