Sen kutsuu elohon

Luku 19, jossa aletaan tutustua sulhasen tehtäviin

"Voinkohan laittaa kukat tähän kannuun?" Nils kysyi. "Sitten vesi kyllä likaantuisi ja meidän täytyisi hankkia uutta."
Kun Nils vilkaisi Ottoa, tämä katsoi häntä kiinteästi, tutun huolestuneeseen sävyyn. Hänellä oli selvästi jotain kielensä päällä, joten Nils odotti hetken, jotta hän löysi sanansa.
"Oletko sinä vieläkin sitä mieltä?" Otto kysyi. "Että me... voidaan olla yhdessä?"
Toisaalta Nils ei voinut uskoa korviaan, toisaalta hänen olisi pitänyt arvata. Hän päätti olla loukkaantumatta; Otto ei varmaankaan epäillyt hänen päätöksensä pysyvyyttä vaan omaa viehätysvoimaansa.
"Tietysti olen", Nils sanoi hymyillen.
Otto julkeni näyttää vähän yllättyneeltä, mutta onneksi hänen hymynkareensa oli liikuttavan onnellinen.
"Ai, no... mutta..." hän empi. "Ethän sinä rupea tähän vaan minun mielikseni?"
Sjutton också!?
"En tietenkään", Nils sanoi. Hän ei edes yrittänyt piilottaa naurua äänestään. "Mistä sinä keksitkin sellaista?" Nils ei uskonut antaneensa syytä olettaa, että olisi ollut taipuvainen tekemään mitään kenenkään mieliksi.
Otto huokaisi.
"En minä tiedä", hän sanoi ja hymähti  hieman itsekin. "Kai minä vaan yritän vieläkin älytä tätä."

Otto yritti hetken älytä hiljaisuudessa. Hän löysi kuin löysikin nopeasti taas yhden uuden esteen.
"Mutta semmoinen on oikeasti pirun vaarallista. Sinultahan menee kaikki, jos joku saa tietää", hän sanoi.
Tämä huoli oli jo aiheellinen, mutta Otto oli vaarassa yhtä lailla kuin Nilskin. Nils ei itse asiassa edes tiennyt, mitä heille tehtäisiin, jos he jäisivät kiinni. Tunteidensa syövereissä hän ei ollut ennättänyt ajatella asiaa kovin hyvin, eikä hän uskaltanut tai halunnut pohtia sitä liikaa nytkään. Hänestä tuntui kuitenkin ikävästi, että mikäli heille kävisi huonosti, Otto tulkittaisiin köyhänä miehenä oikopäätä kaiken pahan aluksi ja Nilsiä pidettäisiin hänen luonteensa viattomana uhrina.
"Kenenkään ei tarvitse tietää", Nils sanoi rauhallisesti .
Otto ei näyttänyt erityisen vakuuttuneelta, eikä Nilskään totta puhuen uskonut omiin puheisiinsa. Hehän olisivat aivan hyvin voineet jäädä kiinni jo Vilhon vieraillessa, ja Nils oli säikähtänyt kuollakseen. Pienen hetken hän oli ollut vähällä hävetä kaikkea.

"Me voimme mainiosti olla yhdessä, kun kerran tahdomme sitä", Nils vakuutti sekä itselleen että Otolle. "Ei siinä voi olla mitään kovin pahaa."
"Eipä kai", Otto sanoi suurin piirtein niin epävarmasti kuin oli mahdollista.
Nils uskoi tietävänsä, miten syviä epäilyksiä hän pyöritteli päässään. Hän itse ei ollut erityisen kiinnostunut tai vakuuttunut synkimmistä arvioista paikastaan tuonpuoleisessa, mutta ne olivat toki olemassa ja kaihersivat varmasti Oton kaltaisen kurin ja nuhteen ihmisen mieltä. Nyt he kuitenkin olivat kuta kuinkin niin elossa kuin mahdollista - tai Nils oli, ja Otto olisi, kunhan karistaisi flunssansa - ja he pitivät toisistaan ja toistensa kosketuksesta. Muulla ei kai ollut väliä. Otto oli sitä paitsi takertunut Nilsiin kaikella menneiden vuosien kaiholla ja kaipuulla, joten eiköhän ollut suorastaan Nilsin onnellinen velvollisuus tarjota hänelle sitä mitä hän eniten tahtoi ja tarvitsi elämäänsä, povasivat kirkonmiehet heille mitä tahansa? Mitä muuta Nils olisi voinut tehdä tässä tilanteessa? Hän tiesi pystyvänsä pitämään tavalla tai toisella huolta siitä, etteivät he kohtaisi liian suuria vaikeuksia. Täytyihän hänen pystyä.

Otto puntaroi jotain kauan kulmat kurtussa, tuijottaen peittoaan. Lopulta hän pudisti päätään huokaisten.
"En minä mitenkään pysty kieltämään tätä", hän sanoi ja vilkaisi Nilsiä vakavana. "Meinaan, että... en pysty. Tuli mitä tuli, tämä on ihan liian hyvää. Mutta on tämä silti... ei meidän missään nimessä kannattaisi. Jospa sinä nyt tiedät, mihin olet rupeamassa."
"Minä luulen tietäväni", Nils sanoi. Jos hän olisi jatkossa läheskään näin onnellinen, hänellä ei olisi kaduttavaa. Hän jätti kukat yöpöydälle ja istahti Oton viereen sängylle. Heidän kätensä liittyivät toisiinsa varsin runollisesti.
Otto silitti Nilsin kättä peukalollaan keskittyneen näköisenä, puhumatta ja punaisena poskiltaan. Nils päätti antaa hänelle niin paljon aikaa kuin hän tarvitsi. Hän oli jaksanut odottaa tähänkin asti.

"No sano, jos me nyt kerran ollaan... miten meidän kuuluisi olla?" Otto lopulta kysyi hiljaa. "Minä en varmaan osaa olla ollenkaan sinun mieliksesi. Eikä minun varmaan kuuluisi edes kysellä tämmöisiä."
"Sinähän olet minun mielikseni kaiken aikaa. Olet vain niin kuin aina", Nils sanoi pehmeästi. Otto ei kieltämättä ollut rakastajista tulisin, mutta hän oli osoittautunut yllättäen hämmentävän täydelliseksi Nilsille. Sitä paitsi...
"Voit toki toisinaan suudella minua, etenkin kun olet noin hyvä siinä", Nils sanoi niin huikentelevaiseen sävyyn, että hämmentyi itsekin. Hänen sydämensä hakkasi jälleen kovempaa kuin sen olisi tarvinnut. Hänen täytyi muistuttaa itseään olemaan heiluttelematta jalkojaan hermostuneena.
"Äläs nyt", Otto sanoi lievästi tyrmistyneenä, mutta kohotti sitten katseensa toiveikkaasti. "Saisinko minä nyt?"
"Toki", Nils henkäisi.
Otto hätiköi hetken, mutta painoi sitten huulensa hellästi Nilsin huulille. Tunteen palo jäi ehkä tällä kertaa kainostelun jalkoihin, mutta Nils oli yhtä kaikki heittää henkensä.

Erkaannuttuaan he katsoivat toisiaan, kuten rakastavaiset(!) olivat tehneet aikojen alusta saakka. Otto terästäytyi jopa nostamaan hiussuortuvan Nilsin kasvoilta takaisin muiden joukkoon. Hellävaroen ja ihmetellen, niin että Nils tunsi olevansa hämmentävän kallisarvoinen. Hän ei ollut koskaan uskonut, miten suurelta niin pieni ele saattaisi tuntua. Oli, kuin se olisi asettunut merkkipaaluksi koko hänen elämässään.
"Kyllä sinä selvästi osaat olla mielikseni", hän sai sanottua.
Otto punastui entisestään. Romanttinen tunnelma katkesi, kun hän yskähti ja koetti otsaansa.
"Nyt sinun tilasi heikkenee jälleen minun tähteni", Nils huokaisi. "Rasitin sinua liikaa. Käy nyt jo makuulle."
"Ei se haittaa", Otto sanoi. "Ollenkaan. Tuommoinen rasitus."
Hän kävi kuitenkin käskystä pitkäkseen ja katsoi Nilsiä tavalla, joka kävi vähä vähältä yhtä apeammaksi.
"Kyllä minä nyt jo pärjään itsekseni", hän sanoi. "Tai hyvä että olet siinä, mutta... joku voi alkaa ihmetellä."
Otto selvästikin suorastaan kärsi mahdollisen eron edessä, joten Nilsille ei tullut mieleenkään epäillä, että häntä olisi yritetty häätää tiehensä.
"Onkohan tämä tosiaan vähän liiallista?" Nils mietti. Vuoteen vierellä valvominen oli kaiketi sekin malliesimerkki sulhasen tyypillisestä toiminnasta, joten Nilsin olisi ehdottomasti ollut viisainta...
"No, minä viivyn joka tapauksessa vielä jonkin aikaa", hän sanoi.
Hänenhän täytyisi etsiä kukille maljakko. Sitä paitsi hän ja Otto joutuisivat viettämään koko pitkän yön eri rakennuksissa. Siinä olisi kylliksi koettelemusta.