Sen kutsuu elohon

Luku 19, jossa aletaan tutustua sulhasen tehtäviin

"En itsekään oo urkkinut,
mit' auttanee noi suutelut;
mut kuolisin, jos suljettais
mua hetkeks sulohuuliltais."

Kai Nils sentään sai muistaa nämä ensimmäisinä suudelminaan? Jok'ikisen?

Oton parransängen, Oton karheat sormet?
Oton loputtoman, hapuilevan hellyyden? Siniset silmät?
Nils ei tiennyt, kuinka olisi voinut purkaa hillittömiä tuntemuksiaan niin, etteivät mahdolliset katselijat olisi huolestuneet hänen sielunsa tilasta.

Tällaista tapahtui vain aikuisille. Nils oli tietysti ollut aikuinen ennenkin, mutta nyt hänen elämässään oli kerta kaikkiaan alkanut uusi, vakava vaihe. Tämä oli aivan toista kuin raapustella "S. Lindiä" tai "Anna Svenssonia" vihkosivun reunaan. Nils tunsi Oton. He... Nilsin sydän tuntui liian suurelta hänen rintaansa. Otto oli päättänyt ottaa hänet vierelleen, eikä hän missään nimessä saanut tai aikonut tuottaa pettymystä. Kuinka se olisi edes mahdollista? Juuri nyt rakastaminen tuntui yhtä helpolta kuin hengittäminen. Oton ja Nilsin täytyisi kai edelleen puhua monista työläistä asioista ja neuvotella enemmän kuin useimpien pariskuntien, ehkä enemmän kuin useimpien miesparienkaan, mutta sillä ei oikeastaan ollut väliä. Tulevaisuus avautui Nilsin edessä melkein sietämättömän loisteliaana. Jo tätä hetkeä oli vaikea uskoa todeksi. He olivat halanneet! Ja suudelleet!

Rauhoituttuaan vielä hetken Nils tuli muistaneeksi, että oli sanonut Otolle lähtevänsä keräämään kukkia. Hän oli keksinyt hankkeen silkaksi tekosyyksi voidakseen vetäytyä tyynnyttelemään tunteitaan. Ajatus itsessään oli kyllä ihastuttava, ellei jopa sietämättömän imelä ja hieman vähäjärkinenkin. Nilsin pää oli kuitenkin selventynyt jo niin paljon, että hän ymmärsi huomioida todellisuuden, johon valitettavasti kuuluivat myös Jussi ja Vilho. Nämä hekottaisivat takuulla vielä haudassaankin, jos näkisivät Nilsin keräilemässä kukkia pellon reunalla. Tai ehkä he eivät vaivautuisi edes hymähtämään, kohottelisivat vain kulmiaan ja pudistelisivat päätään, mikä olisi ehkä vielä pirullisempaa. Rengit olivat "oikeita miehiä", eivätkä oikeat miehet ilmeisesti saaneet huomata kauneintakaan kukkaloistoa. Nils osasi arvostaa vakaita periaatteita, mutta eiköhän Jussinkin viehätysvoimaa olisi lisännyt entisestään, jos hän olisi joskus poiminut tytölleen pari orvokkia?

Ottoa kukat kuitenkin kiinnostivat, ainakin jos hänen veistotöistään ja orastavista runotulkinnoistaan saattoi päätellä mitään. Kukkakimppu voisi saada hänetkin aluksi vähän nyreäksi, mutta Nils uskalsi luottaa, että se olisi vain virallista pintaa, kuten monet muutkin asiat Otossa. Voi toista. Olisipa Nils oivaltanut aiemmin, kuinka ihastuttava ihminen hänen rangaistuksensa "tympeä" valvoja todellisuudessa oli. Hymyilevine silmineen, kaihoavine katseineen ja helline toiveineen.

Otto oli ehdottomasti ansainnut kukkia ja rakastavaa kohtelua, joten Nils luikahti etuovesta pellonreunan suuntaan mahdollisesta paheksunnasta välittämättä. Hän ei löytänyt edes Elliä toverikseen, joten hänen täytyi toimia visusti salassa. Kukkasten kerääminen ei ehkä täysin sopinut hänen arvolleen, mutta mikäpä tänä kesänä olisi sopinutkaan? Normaalioloissa Nils olisi luonnollisesti hankkinut vastaavaan tarkoitukseen vähintään kymmenen ruusun buketin kaupungin parhaasta kukkakaupasta, mutta onneksi häntä oli sentään siunattu kauneudentajulla, jonka turvin hän sai järjesteltyä parista erilaisesta purppuraisesta ja keltaisesta maalaiskukasta suhteellisen nopeasti suhteellisen viehättävän, vaikkakin vaatimattoman kimpun.

Kukaan ei nähnyt Nilsiä kukkiensa kanssa, kun hän hiippaili tuvan poikki takaisin vierashuoneen ovelle. Se oli hyvä, sillä seuraaja olisi takuulla tunnistanut Nilsin saman tien sulhasmieheksi. Hänenhän täytyi jopa käyttää hetki ryhdistäytymiseen ja hiustensa asetteluun, ennen kuin hän saattoi avata oven ja astua vierashuoneeseen. Kuinka klassillista!

Otto makasi sängyssä valveilla. Nilsin nähdessään hän kohottautui nopeasti istumaan ja haraisi hiuksiaan. He katsoivat toisiaan hetken, eikä kumpikaan osannut sanoa mitään. Nils tunsi punastuvansa.
"Toin kukkia", hän lausahti teeskennellyn rauhallisesti painaessaan oven kiinni ja sulkiessaan heidät kahden omaan rauhaansa.
Otto murahti kömpelön kiitoksen. Kävellessään sängyn vierelle Nils joutui myöntämään, että kosiskelukeinot olivat hätkähdyttävyydessään runonsa ansainneet. Edes kukkien antaminen ei käynyt häneltä yhtä sulavasti ja tyylikkäästi kuin hän oli ajatellut. Miten se olisi voinut, kun Nils oli juuri käyttänyt ainakin vartin eläen uudelleen Oton huulten tuntua huulillaan?