Sen kutsuu elohon

Luku 18, jossa ei olla yksin

Otto tuijotti vastaan.
Hänen sydämensä hypähti  toiveikkaasti.

Nilskö? Aina? Miehistä!? Tarkoittiko hän sanoa, että oli oikeasti ja tosissaan... niin kuin Ottokin? Sellaista ei kai sentään myönnetty leikillään, kaupungissakaan. Satunnaisella ihastuksella olisi voinut vielä leikitellä, muttei sellaisella. Mitä kukaan olisi hyötynyt, jos olisi perättömästi levittänyt itsestään moisia häväistysjuttuja? Väittänyt olevansa heikko luonne, kaiken tavallisen ulkopuolella? Katsovansa tavan takaa miehiä niin...

Mutta jos, niin miten Nils muka? Nils, joka oli tullut Eerolaan ja ollut koko kesän...? Oliko se edes mahdollista? Eihän sellaisia pitänyt olla, ainakaan lähipitäjissä. Ehkä jossain, siellä minne kerääntyi ihmisraunioita, joilla oli kaikki huonosti. Otto oli aina ollut ainoa outo. Jos Nils nyt sitten oli sellainen, sittenhän hän ymmärsi ja tiesi, kaipa jopa aivan oikeasti tunsi vakavasti, ja Otto ja hän, hehän saattoivat tosiaan, oikeasti...!
"Sinäkinkö?" Otto henkäisi. Hän kumartui hieman eteenpäin. "Siis niin kuin, että..."
Nils hymyili.
"Kyllä", hän sanoi nyökäten. "En suostu näkemään siinä mitään erityisen pahaa."
Otto suoristi selkänsä. Huone tuntui täyttyvän auringonvalosta.
"Oikeastiko?" hän kysyi ja katsoi Nilsiä uudella tavalla. "Olet, sellainen?"
Nils naurahti vähän hämmentyneenä.
"Kaipa minä sitten olen. Sellainen."

Otto hivutti ihmeissään kättään vähän lähemmäs Nilsin kättä. Hän ei ollut ikinä vaivautunut edes miettimään, mitä voisi sanoa, jos löytäisi jonkun, joka saattaisi ymmärtää, ja nyt... Olihan Otto tietysti ehtinyt puhua Nilsin kanssa jo vaikka mistä ja tutustua tähän niin hyvin kuin osasi, mutta silloin hän oli rohjennut vain joskus haaveilla, että Nils olisi...
"Miten se...?" Otto koetti kysyä. "Tai siis... Miten se niin?"
"En tiedä. En oikeastaan ole ajatellut sitä", Nils sanoi. "Se vain jotenkin... on. Ihastun poikiin samalla tavalla kuin ihastun tyttöihin."
Otto osasi vain nyökytellä. Hän olisi halunnut kuulla loputtomasti lisää, aamusta iltaan, mutta hän ei keksinyt mitään - ja tämä olikin kai nyt tärkeintä: Nils ihastui poikiin. Hän puhui asiasta, jonka Ottokin tiesi, ja vielä näin keveästi. Hän Otto olivat... samanlaisia. Otto ei ollut enää yksin. Otto ei ollut enää yksin. Innostunut hämmennys sai hänen olonsa jotenkin holtittomaksi. Tämähän voisi oikeasti johtaa jonnekin.

"Minä en ole ikinä ihastunut tyttöön", Otto sanoi ohuesti, kun kerrankin arveli saavansa. Hän istui kai tosiaan sängyllä kaltaisensa seurassa. Hänen sydämensä takoi. Hänen oli pakko lisätä vielä, hitaasti ja huterasti, hiljaa ja ikään kuin kokeeksi:
"Olen aina ihastunut poikiin."
Hän sanoi sen nyt, vaikka uskalsi yleensä tuskin edes ajatella sitä. Nils oli kertonut itsestään ensin. Otolla ei kai ollut hätää. Eikä hänellä varmaan olisi ollut muutenkaan. Nils ei näyttänyt olevan millänsäkään, nyökytteli vain. Eihän hän ollut kertonut kaikelle kansalle sitäkään, että Otto oli ihastunut häneen. Eikä hänen kai auttanut järkyttyä tällaisesta, jos molemmat kerran... Niin, he molemmat...! Nilsin lämmin hymy tarttui Ottoonkin. Hän huomasi, että Nilsin käsi lepäsi hänen kätensä päällä.

Otto ei edelleenkään saanut silmiään irti Nilsistä, vaikka tämä katsoi tiiviisti takaisin, silmät sirrillään. Hän oli siis sellainen. Hän ei tosin näyttänyt tippaakaan huonolta ihmiseltä, joka lymysi outona varjoissa ja jota maailmalla oli syytäkin vihata. Sellaiselta, josta kirkossa aina joskus varoitettiin. Hän oli suloisen poikamainen ja höperön herraskainen. Täydellisin, jonka Otto oli koskaan nähnyt. Hän oli valvonut Oton vierellä ja sanonut niin paljon kaikkea.
Hän oli siinä. Hän piti Ottoa kädestä. Hän oli sellainen ja hän taisi tosiaan olla onnellinen tästä kaikesta.
Otto ei ollut saada henkeä, eikä se johtunut taudista.
"Sinähän olet...", hän aloitti ihmeissään, "ihana."
Nils näytti hämmentyvän sanoista melkein yhtä paljon kuin Otto. Tottahan ne tosin olivat, ja Nilsin liikuttuneen ilahtunut hymy sai Oton unohtamaan nolostuksensa.
"Niin olet sinäkin", Nils sanoi.
Hän sanoi niin jo toiseen kertaan, ja hän... kai Oton piti ajatella, että hän jotenkin tarkoitti sitä.
Tapahtuiko tällaista oikeasti? Otto ei oikein uskonut. Totuus alkoi joka tapauksessa hahmottua hänen päässään ihmeellisen upeaksi - niin upeaksi, ettei sitä kestänyt ajatella kauaa. He, hän ja Nils...