Sen kutsuu elohon

Luku 17, jossa tunteillaan kuumeisesti

"Minä kaiketi aiheutin tämän sinulle", Nils sanoi.
Otto ei hetkeen älynnyt mitään tästäkään, mutta sitten omituinen ajatuskuvio valkeni hänelle.
"Eihän tämä nyt siitä johdu", hän murahti ja hieroi otsaansa. Olihan Nilsin tempauksesta kieltämättä piisannut mielipahaa enemmän kuin ehkä mistään koko Oton elämän aikana, mutta tauti oli sentään aina tauti.
"No jaa, ehkä sellaista tosiaan tapahtuu lähinnä romaaneissa. Kenties liian sentimentaalista sovittaa sellaista suoraan oikeaan elämään", Nils puheli. "Mutta niin, olen miettinyt meitä."
Ottokin oli miettinyt heitä. Muuta hän ei enää osannut miettiäkään. Juuri nyt hänen päänsä oli niin sumea, ettei hän tahtonut ajatella mitään. Hän halusi olla edes pienen hetken ilman sointuvaa höpötystä, joka yritti tehdä kaikesta jotenkin mutkatonta ja turvallista - ja melkein onnistui siinä. Otto oli sentään toivonut niin kauan, ja... Hän laski tyhjän mukin yöpöydälle, kävi pitkäkseen selin Nilsiin ja veti peiton korviinsa.
"Niin no, sinun lienee tosiaan parasta koettaa nukkua", Nils sanoi kevyesti.
Niin totta vie olisi ollut, mutta Nils.
"Jos menisit matkoihisi", Otto murahti. Ei hän oikeastaan tarkoittanut sitä, ainakaan sillä tavalla. Hänen täytyi vain saada olla yksin.

Silti, kun Nils tosiaan lähti huoneesta nuivasti myönnellen mutta selvästi loukkaantuneena, Otto olisi luonnollisesti tahtonut hänet saman tien takaisin vierelleen. Hän vaipui hiljalleen ohueen horteeseen, jossa Nils oli jatkuvasti läsnä.

Kun Otto heräsi seuraavan kerran, huone oli hiljainen lukuun ottamatta raollaan olevasta ikkunasta kantautuvaa linnunlaulua. Tietenkin. Otto oli yksin, juuri niin kuin oli tahtonutkin. Hänen päänsä tuntui selkeämmältä, mutta kaikki muu oli vinossa. Hän kääntyi selälleen ja katsoi tyhjää huon... Nils istui taas sängyn vieressä, tällä kertaa lueskellen kirjaa. Aurinko paistoi ikkunasta kauniisti hänen kasvoilleen ja hiuksiinsa. Hän oli edelleen siinä. Miksi?

Kun Otto niiskaisi, Nils huomasi hänen olevan hereillä.
"Huomenta", tämä sanoi hymyillen ja riisui lasinsa. "Tai ehkä päivää paremminkin, jos ajatellaan kellonaikaa. Toisaalta sinä kyllä heräsit, joten huomenta on siinä mielessä sopivampi."
Ottoa olisi hymyilyttänyt hieman. Nils oli siinä. Mutta Ottohan oli sanonut... Ja silti Nils edelleen... hän valvoi Oton vierellä.
"Ethän ottanut itseesi siitä, mitä sanoin?" Otto kysyi hiljaa.
Nilsin hymy leveni. Hän sulki kirjan ja laski sen pöydälle.
"En tietenkään", hän sanoi. "Tai kyllä, totta puhuen, mutta olemmehan sentään edelleen riidoissa. Ja sinä olet kaiken lisäksi sairaana."
Otto ei kerta kaikkiaan kestänyt leikkisää hymyä. Hän olisi voinut sanoa vaikka mitä täydestä sydämestään. Eikö hän olisi vain voinut luottaa siihen, mitä näki. Jos Nils tahtoi vain leikkiä, olisiko hän ollut siinä edelleen? Ehkä olisikin. Vai välittikö hän oikeasti? Otto ei osannut ajatella mitään. Nyt hän alkoi jo keksiä tekosyitä tehdä niin kuin tahtoi. Hän piti Nilsistä. Ei, vaan... Ehkä, ehkä Nils tosiaan... Otto ei kerta kaikkiaan pystynyt kiertelemään Nilsiä tällä tavalla enää yhtään pidempään. Hän ei kestäisi yhtäkään samanlaista päivää, eikä hän tiennyt, miten voisi elää, jos Nils lähtisi pois. Mutta mitä Otto voisi tehdä? Eihän hän...
"Olisihan sinulla tärkeämpääkin tekemistä kuin olla siinä", Otto sanoi.
"Tuskinpa."
Oton viimeisetkin vakaat mietteet horjahtivat Nilsin hymyn alla.
"Minä en osaisi olla missään muualla kuin tässä", Nils sanoi. "Enkä haluaisi."
Voi luoja.
"Tarttuu vielä sinuun", Otto mutisi.
"Ei se haittaa!" Nils huudahti, kuin huoli olisi ollut täysin turhanpäiväinen. Hölmö tapa ajatella. Otto toivoi, että hänen naamansa punerruksen saattoi laittaa kuumeen syyksi.

"Onneksi se alkaa vaikuttaa tavalliselta flunssalta", Nils sanoi, kun Otto niiskaisi taas kerran.
"Enköhän minä kohta jo pääse takaisin töihin", hän sanoi ja nousi istumaan.
"Et ikimaailmassa", Nils sanoi. "Älä aina ole tuollainen. Kaikki ovat huolissaan sinusta."
Mitäpä he Otosta?
"Jäi vaikka mitä kesken", Otto yritti.
"Sinulla on aina vaikka mitä kesken. Minäkin voin sitä paitsi tehdä suhteellisen paljon", Nils sanoi.
"Ei, älä sinä rasita itseäsi."
Nils kohotti kulmiaan.
"Paraskin puhumaan", hän sanoi. "Sinä voit saada keuhkokuumeen. En halua koettaa, kestäisinkö sitä."
Otto joutui väistämään Nilsin katsetta. Kaikki tämä oli helppo ymmärtää valheeksi, mutta entä jos Otto ei... Hän olisi halunnut, syvällä sisimmässään, viimeinkin, lopultakin...
Entä jos Nils vain sattui olemaan pirun outo? Tarpeeksi outo? Olisiko Otto typerä, jos koettaisi uskoa siihen? Olisiko niin paha asia, jos hän olisi kerran kurjassa elämässään vähän typerä?

"Apropoo", Nils sanoi ja nosti toisen jalkansa toisen päälle. "Olen pahoillani, että... suutelin sinua niin yllättäen."
No niin. Otto toivoi, että kestäisi tämän. Hän ei itse asiassa edes halunnut pelastautua.
"Itse suukosta en ole pahoillani", Nils sanoi, ja lisäsi hiljempaa: "Mutta tahdon sinun tietävän, että se oli ensimmäiseni."
Voi hitto. Niin se oli tietysti ollut Otonkin, mutta se nyt ei ollut kenellekään mikään yllätys. Eikä sitä toisaalta enää hänen iässään iljennyt myöntää.
"Hämmensin sinua liikaa", Nils sanoi hiljaa.
"Kieltämättä", Otto sanoi.
"Pyydän sitä anteeksi, mutta en ole muuttanut mieltäni. Olen itse asiassa entistä varmempi asiasta."
Otto ei osannut sanoa mitään. Ulkona näkyi paistavan aurinko. Tiainen käväisi ikkunan ulkopuolella ja lehahti sitten matkoihinsa.
"En yksinkertaisesti tiedä, miten saisin sinut uskomaan siihen", Nils sanoi. "Ehkä en saakaan. Enkä tiedä, mitä mistään tulisi. En ole ennen ollut kenenkään kanssa."
Tällä kertaa Otto suostui näkemään, miten epävarma Nils oli ja miten vaikea hänen oli puhua asiasta. Loppujen lopuksi hän oli vain nuori poika, eikä Otto kai ollut paljon kummempi.
"Minä tekisin parhaani", Nils sanoi ja vilkaisi lattiaan.
Olisiko voinut olla, että Otto satutti häntä? Että Nils olisi oikeasti...? Siinä ei ollut mitään järkeä, mutta Otto halusi, halusi, halusi... hän ei pystyisi valvomaan enää yhtäkään yötä kuunnellen Nilsin saavuttamatonta kahinaa selkänsä takana.
Nils oli siinä. Suloinen Nils, joka, jostain syystä... Ja Otto, joka...

"Ehkä en harkitse tarpeeksi, mutta onko se välttämätöntä?" Nils sanoi. "Voi olla, että jos harkitsisin, en alkaisi tähän ikimaailmassa. Minä vain pidän sinusta."
Nils laski kätensä kevyesti Oton kädelle. Pehmeä käsi, hoidetut kynnet, pari mustetahraa nimettömässä. Otto ei vetänyt kättään pois, vaikka aloillaan pysyminen tuntui vaikealta.
"Olisin maailman onnellisin mies, jos saisin olla sinun kanssasi", Nils sanoi.
Otto henkäisi. Mitä hän olisi enää voinut sanoa? Kun hän katsoi Nilsin silmiin... niin järjetöntä kuin se olikin, hän taisi...
"Kaipa sinun täytyy vain luottaa minuun", Nils sanoi.
Kaipa... Kaipa sitten, mutta...
"Hittoako sinä minua?" Otto kysyi.
"Sinä olet ihana, Otto!" Nils huudahti, ja Otto...

Otolla oli kai liikaa kuumetta. Hän oli väsynyt ja heikko. Hän ei tiennyt mitään. Hän halusi vain... He katsoivat toisiaan silmiin.

"Voin vain kuvitella, miten vaikeaa sinulla on ollut", Nils sanoi hiljaa. Mistä hän...?

Otto oli... hän oli ollut...

Ja nyt...

Elämänsä sumeimpana ja paljaimpana hetkenä Otto ojensi kätensä toisen ihmisen suuntaan. Viimeinkin, lopultakin, kaikkien vuosien jälkeen. Nils räpäytti silmiään pari kertaa, mutta sitten hänen kasvoilleen levisi ihmettelevä hymy.
"Todellako?" hän kysyi.
"Tule nyt", Otto murahti.
Nils nousi nopeasti tuolista ja tuli hänen syliinsä.

Otto likisti Nilsin itseään vasten. Paidan kangas, hiussuortuvat, lämpö, kädet - Nils. Viimeinkin. Nyt. Otto ei jaksanut ajatella kalvavia totuuksia.

/ / /

Aikamoista: 17 lukua ja nyt jo halataan. 😂 Kiitos, kun olette seuranneet sinnikkäästi tänne asti! Ihan mahtavaa, että saan kertoa näiden seikkailuista muillekin.