Sen kutsuu elohon

Luku 17, jossa tunteillaan kuumeisesti

Nils piti huolen, että Otto varmasti suostui menemään sinne minne piti - ja ettei tämä pökertynyt matkalla. Otto vilkaisi hänen suuntaansa pari kertaa vähän neuvottomana, mutta vierashuoneeseen päädyttyään hän ei jaksanut enää väittää vastaan, vaan riisui suosiolla saappaansa ja kömpi peiton alle. Antti kävi kyselemässä hänen vointiaan varsin isällisesti. Hänkin joutui käytännössä komentamaan Ottoa pysymään aloillaan. Nils oli kiitollinen siitä, että muutkin huomasivat Oton arvon - vaikka toisaalta sitä olisi ollut vaikea olla huomaamatta. Nilsin sairastumiset eivät aiheuttaneet hänen läheisissään samanlaista lämminhenkistä, huolestunutta kansanliikettä, mutta ehkäpä Nils kuorrutti kunkin tapauksen liiallisella dramatiikalla. Sitä paitsi useimmiten hänen päänsärkynsä ja pahoinvointinsa olivat hänen omaa syytään.

Antti toi Otolle aspiriinia, ja keittiöpiika jysäytti sängynvieruspöydälle metallisen
vesikannun. Väen lähdettyä Otto ei ilmeisesti enää jaksanut välittää Nilsin läsnäolosta, tai ehkä hän ei edes huomannut sitä. Hän sulki silmänsä ja etsi itselleen siedettävän asennon tuskaisesti henkäillen. Nils ei olisi ikimaailmassa uskonut, että päätyisi näkemään Oton näin heikkona, suorastaan säälittävänä. Hänen olonsa täytyi olla uskomattoman kurja. Ja silti hän oli yrittänyt... Nils ei aikonut vielä alkaa käydä vaihtokauppaa kuoleman kanssa, mutta hän oli melkein yhtä huolissaan kuin silloin, kun Ida oli potenut vesirokkoa.

♦

Otto havahtui sekavasta ja tavallistakin levottomammasta unestaan siihen, että jokin hiveli hänen otsaansa. Kun hän raotti raskaita luomiaan, hän kohtasi hätkähtäen Nilsin katseen aivan liian lähellä. Kun Nils huomasi Oton olevan valveilla, hän nosti kätensä saman tien pois.
"Kokeilin vain, kuinka paljon sinulla on kuumetta", Nils sanoi kepeästi ja nojautui taaksepäin ristien kädet syliinsä. "Ei onneksi enää yhtä paljon kuin aiemmin. Aspiriini näköjään vaikuttaa."
Otto muisti olevansa päärakennuksen vierashuoneessa. Pehmeä sänky, jykevät hirsiseinät ja vaaleat pitsiverhot. Nils näkyi istuvan jakkaralla sängyn vieressä, selvästikin leikkiäkseen sielunsa kyllyydestä. Otto oli kaivannut hänen ääntään.
"Anteeksi", Nils sanoi huomattuaan hänen hiljaisuutensa. "En tarkoittanut käyttäytyä sopimattomasti. Kuumetta vain kokeillaan tyypillisesti otsasta."
Ei sitä kokeillessa silti tarvinnut hipelöidä hiuksia, varsinkaan kun Nils tiesi varsin hyvin, miltä se tuntui Otosta. Nils oli aivan liian komea ja kaikkea, eikä Otto olisi muutenkaan osannut olla mitenkään päin. Häntä ei enää palellut, mutta hänen päänsä tuntui oudolta ja tulikuumalta. Hänen jäseniään kolotti. Olo oli niin tukala, että tunteiden kourissa kärvistely olisi mielellään saanut jäädä toiseen kertaan.

Oikeastaan Otto olisi vain tahtonut antaa periksi ja luottaa siihen hiuksenhienoon mahdollisuuteen, joka välillä väikähti hänen mielessään totena. Nils olisi nytkin ollut siinä, lähellä, ja Otto oli alkanut haluta aamusta iltaan, että saisi... Ja hän saisi, jos...
Ei.

"Olisiko sinulla jano?" Nils kysyi. Hän tarttui saman tien yöpöydällä olevaan kannuun ja kaatoi siitä vettä emalimukiin. Otto ei olisi halunnut myöntää, mutta jano kuivasi hänen suutaan ja korvensi hänen rinnassaan. Hän ei halunnut olla tekemisissä Nilsin kanssa. Tämä ei tietenkään ollut tajunnut lähteä matkoihinsa. Otto olisi kyllä saanut veden kaadettua itsekin, mutta nyt se ei oikein käynyt päinsä, kun Nils jo ojensi täyttä mukia. Pitikö Oton sitten...
"Kuumeessa täytyy käsittääkseni juoda paljon", Nils sanoi.
Otto kohottautui istumaan ja ojensi puhumatta kättään Nilsin suuntaan. Tämä antoi mukin hänelle, eivätkä heidän sormensa koskettaneet.

Nils oli viimeinen ihminen, jonka Otto olisi uskonut rupeavan hoivaajakseen. Miksi hän kiusasi näin? Otto olisi halunnut uskoa helpoimpaan selitykseen ja Nilsin hellään katseeseen, joka näytti hetkittäin toiveikkaalta. Hän olisi kuollakseen halunnut, että...
Hänen päänsä tuntui painavalta.