Sen kutsuu elohon

Luku 13, jossa päivät kuluvat runollisina

Nils ymmärsi vasta myöhään ihmetellä, miksei Otto kiirehtinyt töihinsä. Alkoiko tämä jo laistaa tehtävistään Nilsin tähden? Toki hän oli aina enimmän osan päivästä liikkeellä, ja lopulta hän alkoi aina verukehdella niin että Nils ymmärsi päästää hänet menemään, mutta kyllä Otto myös uhrasi hämmentävän paljon aikaa sänkynsä laidalla istuskeluun. Tietysti hän teki niin Nilsin tähden, mutta... Se oli oikeastaan aika hienoa.

"Mitenhän tehtailijalla lienee aikaa kirjoittaa?" Otto mietti erään kerran keveänä loppukaneettina tehdessään lähtöä töihinsä. Nils ymmärsi kyllä, että hän yritti ilmaista ihailevansa Nilsin tulevaa asemaa, mutta Nils ei olisi tarvinnut yhtäkään muistutusta siitä juuri nyt. Eikä oikeastaan muulloinkaan.
"Minä en itse asiassa aio periä tehdasta", hän sanoi - ensimmäistä kertaa ääneen ja yllättävän varmaan sävyyn. Otto näkyi hämmentyvän pahemman kerran, joten Nilsin täytyi selittää hänelle: "En aio käyttää elämääni sellaiseen, mistä en pidä."
Olisi ollut turha puhua siitä, miten kukaan suvussa tuskin enää odotti hänestä yritysjohtajaa, ainakaan innolla. Nils oli nimittäin miettinyt asiaa, ja melankolisimpina hetkinään hän oli tullut siihen tulokseen, että maalle lähettäminen todella oli viimeinen osoitus siitä, että häntä pidettiin kelvottomana. Hänen koko kesänsä oli mennyt runoillessa, istuskellessa ja talikoidessa lantaa, vaikka yleensä hänen oli odotettu raatavan kutakuinkin täyttä päivää kirjanpidon ääressä. Ei tietenkään sillä, että Nils olisi koskaan tahtonutkaan olla isänsä toiveiden täyttymys. Nyt hänen vain täytyisi alkaa tosissaan miettiä, mitä aikoisi tehdä elämällään.

Otto vaihtoi asentoaan. Nilsin argumentti ei näyttänyt uppoavan häneen. Kaikesta näki, että hän piti ihastuttavaa oppipoikaansa vähän tyhmänä - tai uskoi ymmärtäneensä väärin.
"Olisihan se kuitenkin... melko rahakasta hommaa", hän sanoi.
"Ei raha tee ihmistä onnelliseksi", Nils sanoi ja käänsi mustepullon korkkia lujemmin kiinni.
Otto kurtisti kulmiaan enemmän mietteliäästi kuin ärtyneesti.
"Kai se nyt jonkin verran auttaa", hän totesi. Hän ja Nils katsoivat toisiaan. Pitkään. Tilanne valkeni Nilsille. Hän luennoi varallisuuden merkityksettömyydestä ihmiselle, joka eleli kurjissa oloissa ja jonka työkaveri oli kohkannut monta viikkoa saamastaan vitosesta. Otto oli kaiken lisäksi vain hetki sitten todennut ohimennen, etteivät hänen vanhempansa olleet voineet maksaa häntä kouluun.
"Niin, toisaalta", Nils perääntyi vähän nolona.
Hänellä oli varaa olla ajattelematta rahaa ja... kai nälkään nääntyminenkin oli edelleen uhka joillekuille? Nils ei oikein jaksanut miettiä tätä kaikkea. Hänen huonoin vaihtoehtonsa oli joka tapauksessa ainakin satamäärin parempi kuin Oton paras (tai ainoa). Se olisi myös saattanut olla kenen tahansa toisen mielestä parempi kuin mikään. Mutta kai Nilsillä oli toisten osattomuudesta huolimatta oikeus valita omista vaihtoehdoistaan se, joka tuntui hänestä parhaalta?

Otto ei tuntunut pääsevän rauhaan käsittämättömältä asetelmalta, vaikka Nils olisi ollut valmis hylkäämään puheenaiheen ja unohtamaan pentumaisen nenäkkääksi sävyttyneen aforisminsa.
"Mutta jos sinä olet kuitenkin perijä, niin..." Otto mietti edelleen.
"Tiedän", Nils huokaisi. "Liiketoiminta loppuu siihen että olen omapäinen ja itsekäs. Elleivät he löydä toista. Ehkä vävyistä."
Ingrid päätyisi väistämättä ottamaan miehekseen jonkun riittävän tylsän ja kyvykkään.
Otto ei osannut sanoa siihen mitään. Kukapa olisikaan. Hiljaisuus laskeutui hetkeksi.

"Ajattelitko sinä sitten kirjoittaa runoja?" Otto kysyi hetken päästä. "Meinaan, että työksesi."
Nils yllättyi hieman. Itse asiassa melko paljon. Otto osui arvauksessaan oikeaan ja tuntui ottavan mahdollisuuden tosissaan. Eihän hän tietenkään ollut perillä karuista realiteeteista eikä millään muotoa pätevä kriitikko, mutta silti. Nils ei ollut ikinä puhunut toiveistaan kenellekään. Hän oli tuskin uskaltanut miettiä niitä itsekään.
"Olen itse asiassa harkinnut sitä", hän nyt sanoi. "Runoilijaksi alkaminen on vain kovin vaikeaa."
"Joo, ne kuuluu olevan tärkeitä miehiä", Otto myönsi. "Mutta jos sinä kerran olet miettinyt sen sillä tavalla, niin eiköhän sinun silloin kannata yrittää tosissaan. Vaikka enhän minä runoista tiedä, mutta... sinä kirjoitat ahkerasti, ja tuota... teet kovasti töitä. Vaikka onkin tuollaisia töitä."
Tässä välissä Oton täytyi pitää taukoa. Hän oli puhunut epätavallisen paljon epätavallisen nopeasti, mutta onnistui kuitenkin hymyilemään tuttuun tapaansa epävarman lämpimästi. Ja hän myönsi siis että... Nils teki töitä? Ja kovasti? Se kuulosti hyvältä. Vilho oli jo nälvinyt Nilsin puolikuoliaaksi pantuaan hänen "laiskuutensa" merkille.