Sen kutsuu elohon

Luku 9, jossa joudutaan juhlimaan

Niilolla meni paljon paremmin kuin aiemmin. Se tosin johtui siitä, että Otto oli päättänyt, että oli se ja sama, vaikka tämä ei myöntäisi ääneen olleensa harvinaisen väärässä rengintöiden rankkuudesta. Näki kauas, että hänen jäseniään särki työpäivän jälkeen, ja aamulla hän pääsi vaivoin ylös sängystään. Raskaat työt eivät olleet pidemmän päälle hyväksi kenellekään ruipelolle, eikä Otosta ollut enää niin hauskaa seurata, miten avuttoman taitamaton herra oli kevyemmissäkin töissä. Mokoma taisi tosissaan pahoittaa mielensä joka kerta kun huomasi, ettei osannutkaan. Olisihan työt tietysti oppinut, mutta opetettavana oleminen olisi kai käynyt liikaa herran kunnian päälle. Ja lantalaan meneminen taisi käydä hänen kunniansa päälle ihan itsessään.

Otto oli siis alkanut suosiolla katsella Niilolle hommia, joissa tämä viihtyisi mukisematta niin kauan kuin halusi viihtyä. Kaipa Eerolaan yksi hermoille käyvän herraskainen kesävieraskin mahtui, vaikka sitten renkiaittaan ja rengin vaateparteen. Piika-aitan ikkunanpielilaudatkin olisivat hyvin voineet olla uusimatta, mutta homma sopi Niilolle - niin, ja olihan Elli toivonut nätimpiä ikkunanpieliä jo jonkin aikaa. Ei Otto tietenkään välittänyt pikkutytöstä ihmeemmin, mutta kyllä häntä kieltämättä oli jo jonkin aikaa harmittanut, että Elli tuntui pelkäävän häntä. Ei se ollut ihme. Otto ei oikein osannut olla lasten kanssa, tai kenenkään. Onneksi laudat sentään kelpasivat.

Jussi kerkesi pyrähtää Oton luona ennen kuin tanssi alkoi. Hänen vanavedessään näkyi seuraavan jo parikin toiveikasta neitoa. Nuorin renki oli varmaan luotu juhannusjuhlia varten. Hän hymyili Otolle valoisammin kuin tavallisestikaan.
"Täällä sinä taas vaan istutaan!" hän huudahti leikkisästi ja läppäsi Ottoa olalle. "Pyydä kuule Hilmaa viimeinkin tanssimaan."
Jussi katsoi Ottoa kuin ehdotus olisi ollut kenen tahansa mielestä hauska ja mainio. Siltä se ohikiitävän hetken tuntuikin - ja sitten taas ei. Otto koetti hymyillä rennosti takaisin, mutta ei ollut ollenkaan varma, miltä lopputulos näytti. Onneksi Jussia ei kiinnostanut. Hän ilmoitti menevänsä "tuonne" ja lähti matkoihinsa.

Otto jäi itsekseen. Hän erehtyi etsiskelemään Hilmaa katseellaan ja huomasi tämän saman tien, seinustalla. Tyttö jutteli hymyillen ystävänsä kanssa ja näytti kieltämättä sievältä vaaleassa hameessaan. Minkä tähden kaikki oli niin pirun vaikeaa?

Viime viikkoina Otto oli alkanut pitkästä aikaa taas hahmotella päässään tulevaisuuksia ja tilanteita, joissa oli yhtä vähän järkeä kuin ennenkin. Ne olivat mahdottomia ja liian outoja tavallisten ihmisten ymmärrettäviksi - ja tekivät kipeää. Ajatusten vuoksi Hilmakin oli pyörinyt Oton mielessä tiuhemmin kuin aiemmin. Otosta alkoi nimittäin taas tuntua, että hänen olisi parasta mennä naimisiin mahdollisimman pian. Hän ja Hilma voisivat oikein hyvin elellä sovussa avioparina. Silloin Otto olisi nainut mies, eikä hänen enää tarvitsisi vaivata päätään asioilla, kuten...

Mutta Otto ei halunnut. Pohjimmiltaan hän tiesi ja oli aina tiennyt, ettei ikinä saisi itseään kosimaan ketään, koska ei ymmärtänyt omaa parastaan. Kaipa hän sitten vain kärvistelisi itsekseen hölmöyksineen ja turhine toiveineen, kuten tähänkin asti. Se olisi Hilman kannalta parasta.

Mutta olisiko sellainenkaan Otolle elämisen arvoista elämää?

Otto tiesi liiankin hyvin, ettei olisi. Sen olisi vain kelvattava. Hän ei saisi ikinä yrittää saada mitä tahtoi. Mitäs oli omituinen. Ja silti hän oli taas alkanut rääkätä itseään kuvittelemalla kaikenlaista saavuttamatonta sontaa, joka tuntui niin oikealta, että sattui. Mistähän retkahdus tällä kertaa johtui? Ei kai Otto edes leikillään kuvitellut, että voisi, Niilon...? Ei. Minkä tähden hän Niiloa olisi...? Jokin raja hänenkin älyttömyydellään! Tulivat ajatukset mistä tulivat, Otto tiesi, että hänen kuului vain sietää niitä aikansa. Kyllä hän kohta taas osaisi olla kitumatta ja toivomatta, jonkin aikaa. Ja seuraavalla kerralla hän olisi taas vähän vanhempi ja kaikki tuntuisi taas vähän katkerammalta.