Sen kutsuu elohon

Luku 7, jossa hengitetään raikasta ilmaa

Nils ei silti vieläkään aikonut palata kotiinsa. Yleisesti ottaen ilma oli maalla monin verroin raikkaampaa kuin Oulussa, jossa tuntui, kuin Nilsin isän viheliäisen tehtaan savu olisi levittäytynyt koko kaupunkiin ja pistellyt lakkaamatta keuhkoissa. Mitä loitommalle pääsi, sitä kirkkaammiksi taivaan sini ja puiden vihreä kävivät. Nils ei edes tiennyt, jäikö ajatus pelkkien kielikuvien asteelle.

Sunnuntaina tilan väen täytyi lähteä kirkkoon. Antti oli kai jollain lailla pitäjän silmäätekeviä, joten hänen poissaolonsa olisi pantu merkille ja kyläläiset olisivat juoruilleet siitä tylsyyksissään arvatenkin vähintään kuukauden. Samasta syystä Eerolan palvelusväenkään ei parannut jäädä tilalle ainakaan joka viikko. Kirkkomatka kylän tuntumaan ei onneksi tuntunut puoliksikaan yhtä pitkältä kuin matka tilalle Oton kanssa. Tällä kertaa Nilsin ympärillä sentään keskusteltiin. Hänkin olisi tietysti voinut liittyä mukaan, mutta sopivan aiheen puutteessa hän päätyi istumaan hiljempaa kuin Ottokaan.

Ristin muotoisen keltaisen puukirkon torni kohosi arvokkaana kohti taivasta loivan mäen laella joentapaisen lähettyvillä. Pieniinkin kyliin rakennettiin näköjään suhteellisen vaikuttavia Herran huoneita. Nils ei pannut ylevää ympäristöä pahakseen, mutta häntä inhotti näyttäytyä kurjissa ryysyissä, jotka rengit ilmeisesti käsittivät pyhäpuvuksi. Hän lohduttautui kuitenkin ajatuksella, ettei kukaan kirkossa tiennyt hänen taustastaan. Kaipa Nils siis teeskentelisi koko kesän olevansa vain yksi renki muiden joukossa kirkon takaosassa. Vaikka toki hänen jalot kasvonpiirteensä ja ylväs olemuksensa sentään sopivasti vihjasivat hänen kuuluvan parempaan väkeen. Sitä ei näkynyt olevan kylässä liiemmin: edemmissäkin riveissä istuvien vaatteet vaikuttivat halvanpuoleisilta.

Loppupäivä kirkkomatkan jälkeen olisi kai pitänyt pyhittää levolle, mutta Otto oli ilmeisesti tulkinnut Raamatun jakeiden välit erityisellä tarkkuudella ja etsinyt niistä itselleen kaikki mahdolliset askareet, joiden tekeminen saattoi olla melkein sallittua. Onneksi hän sentään antoi toisten olla rauhassa. Vilho ja Jussi vuoleskelivat puunpalasia aitan edustalla. Nilsistä taas tuli yllättäen harras uskovainen: hän ei liikahtanut sängystään moneen tuntiin. Pedillä loikoileminen oli oikeastaan aika mukavaa, kun aurinko heitteli pirteitä, koivunoksien pilkkomia säteitään pienen mutta yllättävän puhtaan aitanikkunan läpi. Ulkoa kantautui lintujen liverrystä, tuulen henkäilyä - niin, ja tasaisin väliajoin myös Jussin ja Vilhon ainaista mielikuvituksetonta vääntöä Jussin menemisistä ja tulemisista. Vaikka rengit nälvivät toisiaan jatkuvasti vähän kaikesta, Jussin tytöt olivat ylivoimaisesti Vilhon suosikkiaihe. Nilsiä kiinnosti lähinnä, missä näitä paljon puhuttuja tyttöjä mahtoi olla. Kaipa heitä oli näkynyt kirkossa, mutta kaikki olivat katselleet vain Jussia. Eipä sillä, olihan Jussi ainakin Eerolan rengeistä selvästi ihmismäisin ja viehättävin. Nilskin olisi periaatteessa voinut pitää hänestä, joten ei ollut mikään ihme, että juuri hän oli se, jonka poissaoloja Otto joutui sietämään. Tytöt eivät vain tienneet, mitä menettivät, kun eivät vilkaisseetkaan Nilsiin päin.

Jonkin ajan kuluttua Jussi ja Vilho kuuluivat lopettavan vuoleskelun ja alkavan lyödä korttia. Otto tuli viivana marisemaan siitä heille. Sjutton också, hän siis tosiaan oli niitä, jotka pitivät korttipeliä paheellisen elämän kulmakivenä. Tai ehkei sittenkään; lopulta hän kuului ujuttautuvan mukaan yhden pelin ajaksi. Jossain vaiheessa rengit menivät kai ristipainiakin. Otto ilmeisesti voitti, mutta se nyt ei ollut ihmekään. Nilsin päivä lipui eteenpäin ihastuttavan turhana ja toimettomana. Vaikka hän janosikin seuraa ja vilinää, häntä ei sentään huvittanut yrittää soluttautua mukaan työväenluokan äijien vähemmän henkeviin huvituksiin - etenkään, kun äijät olivat jo valmiiksi päättäneet sulkea Nilsin ulkopuolelle. Nils kaipasi illanviettoja Oulussa. Tasoisissaan ympyröissä hän oli luonnonlahjakkuus ystävystymään uusien ihmisten kanssa.

Aitan viileä rauhakin kelpasi kyllä hyvin. Nils ennätti myös viimein selailla rauhassa ainoaa kirjaa, jonka oli ottanut mukaansa. Arkena rengintöiden ja korkeakulttuuristen harrastusten yhteensovittaminen oli melkein mahdotonta. Aitassa oli ilta-aikaan niin hämärää, että Nils näki tuskin mitään, vaikka katsoi kirjaa kuinka kaukaa. Tuntui kuitenkin hyvältä ylipäänsä nähdä aika ajoin sanoja paperilla, sumeitakin. Nils oli jo alkanut pelätä, että kadottaisi lukutaitonsa. Toisaalta silloin hän ei kai olisi enää joutunut pänttäämään koulukirjojakaan.