Kupla

>41<

Mabretin näkökulma

Yksi. Kaksi. Kolme. Veto. Veto. Veto. Soutuvene liukui veden päällä äänettömästi, ja veden liplatus airojen rikkoessa sen tyynen pinnan oli ainoa ääni, joka kuului ympärillämme painostavassa hiljaisuudessa. Kevyt, vaaraton usva leijaili aavistuksen vedenpinnan yläpuolella, ja soutuveneen terävä kärki halkoi sitä tieltään. 

Minä, Aaron, Heo ja Milo istuimme veneessä, ja Aaron souti pitkin vedoin kohti vastarantaa. David, Matthew, Norman ja Nita istuivat vaitonaisina toisessa veneessä. 
Vedin takkini hihoja enemmän käsieni päälle. Ilman lämpötila oli laskenut varmaan ainakin viitisen astetta, ja se tuntui laskevan koko ajan vain enemmän ja enemmän. Olisiko toisella puolella jo lunta? En yhtään ihmettelisi. Hyvällä onnella kylmä ilma oli tappanut mutantitkin, tai ainakin ajanut ne takaisin koloihinsa.

Mitä hittoa minun ja Maddyn välillä oli tapahtunut? En tosissaan tiennyt. Kun hän oli tullut Kuplaan, hän oli kysynyt minulta, miltä rakastuminen tuntui. En osannut vastata kysymykseen silloin, mutta osaisinko nyt? Todennäköisesti en. Vaiko sittenkin? En tiennyt. En tosissaan tiennyt. Jotain minä tunsin Maddyä kohtaan, mutta se, mitä se oli, oli pimennossa. En tiennyt, rakastinko häntä. Jos rakastin, en tiennyt, mitä siitä pitäisi ajatella. Päälimmäinen ajatukseni rakkauteen liittyen oli aina ollut se, etten haluaisi ikinä kokea sitä. En ikinä.

Miten olin sitten päätynyt tähän tilanteeseen? No sen kun tietäisi. Olin suudellut Maddyä. Minä olin suudellut häntä, ei toisin päin. Tilanne ahdisti minua, mutta siinä oli myös jotain, joka sai sydämeni tavallista rauhattomammaksi. Mikä saatana minua oikein vaivasi? Tunsin hänen huulensa yhä huulillani, vaikka olisinkin halunnut vältellä asiaa.

"Mabret, olemme kohta rannassa. Haluaisitko mitenkään kiskoa veneen rantaan?" Milo kysyi veneen perältä veljensä vierestä, ja mulkaisin heitä molempia. Heo vältteli katsettani, mikä ei ollut mikään ihme. "Erittäin mieluusti."

Milo pyöräytti silmiään, Heo puri huultaan ja Aaron pysyi vaiti lopettaessaan soutamisen ja antaessa veneen valua hitaasti rantaa kohti. Kun sen keula törmäsi hiekkaan, hyppäsin jäätävän kylmään veteen, jota ylsi pohkeideni puoliväliin. Kiskoin veneen rantaan niin, että muut pääsivät kuivina maalle, ja sen jälkeen vedimme sen kunnolla hiekalle Aaronin kanssa. Keräsimme aseemme ja muut tavarat veneestä samalla kun toinen vene tuli rantaan.

Työnsin pistoolin housunkaulukseni alle, ja pidin sähikäisen kädessäni. Milolla oli rynnäkkökivääri, mutta Heo piti käsissään salamurhaajaa. Mistä helvetistä hän oli sen saanut? En ruvennut kyselemään, koska Normanilla oli samanlainen. Kai ne oli annettu parhaille ampujille, mikä oli ymmärrettävää. Aaronilla oli kaksi käsiasetta, samoin Kuolleella ja Nitalla. Davidilla oli rynnäkkökivääri ja Matthewilla vain yksi pistooli. 

Kukaan meistä ei puhunut sanaakaan, kun lähdimme kulkemaan järjestelmällisesti eteenpäin. Olimme oikealla puolella, joten puolessa välissä Heon, Davidin, Kuolleen, Aaronin ja Matthewin oli jäätävä jälkeen.
Kun hölkkäsimme rauniokaupungin hiljaisuudessa, Heo jättäytyi vierelleni jonon hännille. "Saanko aseesi hetkeksi?"

Mulkaisin vaaleaa poikaa. "Miksi?"
"Teen siihen yhden jutun, joka helpottaa elämääsi." Hän vastasi, ja ojensi kätensä. Annoin söhikäisen hänelle, ja hän puolestaan laski salamurhaajan tyhjään käteeni. Se oli mukavan kevyt sähikäiseen verrattuna.
"Ole kiltti, äläkä ammu kasvojani tohjoksi." Heo huomautti, kun latasin aseen ja tähtäilin ympärilleni olemattomiin vihollisiin. 

Käännyin katsomaan häntä, ja kohotin teatraalisesti kulmiani. "Miksi minä niin tekisin?"
Heo näytti erittäin kiusaantuneelta, kun ujutti sormensa sähikäisen kyljen metallilaatan alle. "Okei, ei mitään."
"Voin sanoa, että jos vielä satutat Mejíä samalla tavalla kuin tänään, et ojenna minulle salamurhaajaa."
Heo piti katseen tiukasti jaloissaan samalla kun ojensi sähikäisen minulla takaisin. "Nyt se tappaa ensi osumasta. Älä ammu turhaan. Niin, ja minulla on syyni käyttäytyä miten käyttäydyn."