Cruel World [Novelli]

Cruel World

Hänen oli tarkoitus tappaa minut. Minun oli tarkoitus tappaa hänet. Mutta ei se vain aina mene niin, kuin me toivomme. Ei tässä maailmassa. Mikään tässä maailmassa ei mennyt hänen toiveidensa mukaan. Tai niin minä yritin itselleni sanoa. Jotkut asiat... Millä ei loppujen lopuksi edes ollut merkitystä. Mikään ei mennyt hänen toiveidensa mukaan. Vaikka kuinka yritin... Mikään hänen kohdallaan ei onnistunut.
           Päätös oli ollut vaikea. Vaikeampi kuin yksikään, minkä olin joutunut tekemään. Ja se oli jo jotain, voi sanoa, jos tietää edes jotain menneisyydestäni. Sen päätöksen oli pitänyt lopettaa kaikki. Kaiken piti olla ohi. Mutta mikään ei mennyt hänen halujensa mukaan tässä maailmassa. Ei edes toisissakaan maailmoissa. Hänen tahdollaan ei ollut mitään merkitystä. Olin kuvitellut, että tämä päätös olisi viimeinen. Sen oli pitänyt tuoda loppu kaikelle. Mutta ei.
           Järkytys jähmettää minut paikoilleni, kun näen hänet. Ei. En halunnut uskoa sitä. Hänen ei pitänyt olla täällä. Kaiken piti olla ohi... Hänen oli pitänyt päästä pois täältä. Ja miksi täällä? Minä olin päässyt palaamaan omiin rutiineihini. Vaikka hän olisikin ollut elossa, hänen ei olisi pitänyt missään nimessä olla täällä. Miksi hän siis oli?
          Hänelle ei ole vielä ikää kertynyt juurikaan. Kuusitoista vuotta. Kuusitoista vuotta täynnä tuskaa. Kuka tahansa olisi voinut nähdä sen hänen silmistään. Silmät olivat pistävän vihreät, ja onnistuivat jälleen kerran pysäyttämään minut. Katse saattoi yhdellä vilkaisulla näyttää vain ärtyneeltä. Vihaiselta, hiukan väsyneeltä. Kasvojen oikeaa luonnetta ei voinut saada selville tarkkailematta niitä hiukan pidempään.
          Silmät kuvastivat vain tuskaa. Pohjatonta väsymystä maailmaan ja sen välinpitämättömyyteen, joka oli tehnyt hänestäkin niin paljon kylmemmän, kuin kukaan ansaitsisi olla. Pieni hymy saattoi olla kaunis, ellei ymmärtänyt tarinaa sen takana. Tuo hymy, ja silmien kiilto... Tytön hulluus ei ollut kadonnut minnekään.
           Mustat hiukset oli leikattu niin, että ne tuskin ylsivät olkapäille. Kai se oli paljon käytännöllisempää, mutta pitkät hiukset sopivat hänelle paremmin. Silmät ovat aina ensimmäinen asia, jonka näen hänessä. Mutta tällä kertaa huomioni kääntyy nopeasti vasempaan käteen, joka oli paikoillaan. Sitä kuitenkin peitti pitkä hanska, eikä ihoa näkynyt ollenkaan. Kai sille siis jotain oli tapahtunut... Oikeassa kädessä ei mitään ylimääräistä ollut. Pitkä veitsi ei ollut mitenkään ylimääräinen. Se oli osa häntä. Sen näki kuka tahansa. Vasemman käden veitsi oli tismalleen samanlainen.
          Katson hiljaa, kun tytön yllättynyt hymy alkaa muuttua tyytyväiseksi verenhimoksi. Huomaan epäröiväni. Olen avaamassa suuni, mutta hän ei jätä sille aikaa, vaan hyökkää kimppuuni. En voi sanoa olevani mitenkään erityisen iloinen. Siitä hetkestä oli jo muutama viikko. Vai muutama kuukausi? Päivät alkoivat jo sulautua kiinni toisiinsa. Ne kulkivat ohi, enkä enää pysynyt perässä. Mutta en silti halunnut uskoa tätä todeksi. Miksi...
            En saa itseäni hyökkäämään. Hän alkaa näyttää happamen tylsistyneeltä.
"Onko jokin vialla?" kuulen hänen äänensä ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan. Ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan se kuulostaa hiukan elävän olennon ääneltä. En todellakaan halua miettiä edellistä kertaa, vaikka se taisi ollakin hänen iloisin hetkensä moniin vuosiin... En vain suostunut myöntämään sitä itselleni. Olin aina itse halunnut saada hänet tuntemaan olonsa edes hiukan paremmaksi. Sitten... Huokaisen väistäessäni tytön vihaisen hyökkäyksen. Se ei ollut mitenkään erityisen mukava muisto itselleni.
            "Ja minulle kun kerrottiin, että sinä osaisit tehdäkin jotain..." tyttö mutisee happamasti. "Yrittäisit edes tehdä jotain muutakin, kun vain väistellä!"
Hän on selvästi menettänyt suuren osan taidoistaan sen tapahtuman jälkeen. Kai se oli ihan oletettavissa. Mutta tällä hetkellä halusin tietää vain yhden asian. Mitä ihmettä tälle oli tapahtunut? Kaiken piti olla jo ohi. Ja nyt tämä seisoi edessäni, kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Yhtään mitään.
            Aseiden ottaminen tuntuu liian helpolta. Tytön käsien lukitseminen tämän selän taakse tuntuu jo melkein epäluonnolliselta. Sen ei yksinkertaisesti pitänyt olla mahdollista.
           Tyttö puree hampaitaan yhteen samalla, kun minä seison hänen edessään ja yritän etsiä edes pientä merkkiä jostakin. Mistä tahansa.
"Mitä sinulle on tapahtunut?" joudun lopulta kysymään. Hän katsoo minua happamasti.
"Mitä tarkoitat?" hän puhahtaa. "Mistä lähtien tuntemattomat ovat ruvenneet katsomaan perääni?"
"Tuntemattomat..." minä toistan hiljaa. En halua uskoa sitä. Mutta silti tiedän sen olevan totta. Hän ei muista mitään. Sen on pakko olla ainoa selitys.
             Tyttö kohottaa kulmiaan. "Meinasitko tappaa minut, vai et? Ei minulla ole koko päivää aikaa!"
Katson tätä yllättyneenä. "Tappaa? Miksi?"
Hän hiljenee hetkeksi, ja siristää sitten silmiään. "Sinä tulit tänne tappamaan hänet, vai mitä?"
"Hänet...?" kysyn jo hiukan levottomana. Ei...
            Ääni on hyvin hiljainen, mutta juuri sitä ääntä varten olen harjoitellut. Osaan väistää ajoissa. Tyttö katoaa, ja minä jään katsomaan tämän perään. Kuulen uuden laukaisun, ja yhtäkkiä huomaan pakenevani. Ei sen ihan näin pitänyt mennä...