Anton

26. Romeo & Julia

Mikähän niidenkin tarkoitus oli? Sataa maahan ja sulaa. Se oli todella lyhyt elämä, vaikka eivät lumihiutaleet olleetkaan eläviä olentoja. Mutta kuka tiesi, ehkäpä jonkun lumihiutaleen sisällä oli Whovillen kylä.

Se oli hassu ajatus, joka sai minut hetkeksi hymyilemään, mutta se hymy kaikkosi nopeasti kasvoiltani, kun muistin masentavan elämäni.

Huokaisin syvään ja painoin otsani kylmää lasia vasten. Ummistin silmäni kiinni ja annoin ajatusteni virrata taas niihin synkkiin mietteisiin, jotka valvottivat minua joka yö.

Halusin vain unohtaa, unohtaa kaiken ja hänet, joka aiheutti minulle tämän tuskan.

Anton. Poika jonka nimeä en halunnut enää sanoa ääneen, edes omissa ajatuksissani, kummitteli kuitenkin joka ikinen hetki mielessäni. Hänen hymynsä, jota enää harvemmin näin hänen kasvoillaan, oli tuttu näky unissani. Hänen kaunis ääni, jota en enää kuullut, piti minut hereillä öisin. Ja hänen tuoksunsa, se ihana täyteläinen tuoksu, jota rakastin, tulvi aika ajoin nenääni, vaikka olin kaukana hänestä.

Itse asiassa meidän välissä oli reilusti melkein kolmesataa kilometriä maastoa, sillä olin Helsingissä, tarpeeksi kaukana Koivulan sudenpesästä. Oli virkistävää tietää, etten vahingossakaan törmäisi Antoniin tai hänen susi ystäviinsä, jotka kohtelivat minua kuin olisin kantanut tarttuvaa tautia.

Ainoastaan Heidi ja Tomas puhuivat minulle, eikä se oikeastaan haitannut minua. En tarvinnut ketään muuta elämääni.

Älä valehtele.

Pieni ääni sisälläni huomautti, mutta en kuunnellut sitä, koska tiesin mitä halusin ja halusin olla hyvin kaukana Antonista.

Se kuulosti niin kamalalle, mutta olin pärjännyt aika hyvin ilman häntä.

Taas yksi valhe lisää.

Ääni jatkoi pääni sisällä saaden minut turhautumaan. En tarvinnut Antonia, en halunnut välittää hänestä, sillä hän oli susi, valehteleva manipuloiva typerä susipoika, joka ei edes oikeasti rakastanut minua. Hän halusi pitää minut luonaan, vain oman hyvinvointinsa vuoksi.

Huokaisin syvään. Elämästäni oli tullut niin hankalaa. Toisinaan ajattelin Antonin rakastavan minua, joskus taas epäilin hänen tunteitaan. En tiennyt enää mitä uskoa, sillä kaikki oli niin sekavaa. Halusin luottaa Antoniin, mutten tiennyt pystyisinkö siihen enää. Olin jo kerran luottanut häneen sokeasti ja miten kävi?

– Aamu? matala miehen ääni huhuili alakerrasta saaden minut säpsähtämään.

Nousin nopeasti ylös ja kävelin portaikkoon, joka oli paljon kapeampi kuin kotonani. Se oli puuta, joka oli maalattu pikimustaksi ja sen kaide oli heiveröisen näköinen. En koskaan koskenut siihen, sillä pelkäsin rikkovani kaiteen, joka näytti enemmän koristeelta.

– Aamu, oletko sinä täällä? mies kysyi jo selvästi huolestuneena.

Hänen äänestään kuului kaunis aksentti, joka sai minut aina hymyilemään. Niin tapahtui tälläkin kertaa, aito hymy pilkahti hetkeksi huulillani, kunnes se jälleen kerran haihtui pois surumielisen ilmeen tieltä.

– Tulossa, huudahdin ja kuulin miehen huokaisevan syvään.

Hän tuli näkyviin olohuoneesta ja virnistin automaattisesti miehelle, joka oli tullut tutuksi minulle tämän viikon aikana.

Giulio oli suomalaisitalialainen nuorehko mies, joka sattui olemaan myös äitini uusi miesystävä.

Hän oli todella komea, siis oikeasti, todella komea! Hänellä oli pikimustat kiiltävät hiukset, isot tummat suklaasilmät ja virheetön iho, josta jokainen tyttö oli kateellinen. Giulio oli todella kaunis mieheksi, ja ei ollut mikään ihme, että hän elätti itsensä mallin töillä.