Behind the bars

chapter 1

Kävelen pitkin vankilan tomuista lattiaa isäni perässä. Olen kyllästynyt tähän. Katsoa joka päivä elämäänsä kyllästyneitä kasvoja, jotka ovat joko anelevia tai murhaavia.
"Frans Nordecsen, murhaaja", isä sanoo kävellen erittäin pelottavan vangin tyrmän ohi tyynen rauhallisesti. Ja minun pitäisi muka seurata isäni jalanjälkiä vankilanjohtajana? Ei kiitos.
"Christoffer Siwan, maantievaras".
Olisin vaikka mielummin itse vanki kuin joku vankilanjohtaja. Luulisin vain olevani kaiken yläpuolella tuijotellen kärsiviä vankeja kaltereiden takaa. Sairasta, eikö?
"Cameron Parker". Käännyn katsomaan tyrmään. Tyrmän perällä on puinen kova penkki, jonka päällä istuu komea mies. Brunette nostaa katseensa ja näen tämän kauniit siniset silmät. Hän antaa minulle pienen hymynkaltaisen ilmeen.
"Murhaaja", isä sanoo ja jatkaa matkaa.  Jään katsomaan Cameronia. Hän nousee ja tulee lähemmäs. En pelkää häntä.
"Moi", tämä sanoo hiljaa lempeästi.
"Moi", vastaan luultavasti kuulostaen erittäin tyhmältä.
"Johtajan tyttö vai?", hän kysyy katsahtaen nopeasti isääni. Nyökkään vähän nolostuneena. Tiedän isäni olevan hirveä ihminen vangeille, mutta hän on ihana isä minulle.
"Herranjumala Vilolet! Pois sieltä ja vähän äkkiä!", isä huutaa ja repäisee minut pois. Cameron näyttää poissaolevalta palatessaan takaisin istumaan. Jokin tuossa ihmisessä vetää minua puoleensa, ei vain ole hajuakaan, että mikä, mutta aion ottaa selvää halusi isä tai ei.

"Tajuatko sä kuinka vaarallinen hän on?!", isä huutaa, mutten jaksa kuunnella turhanpäiväistä saarnausta, joten istun vaan kuuliaan näköisenä isäni toimiston penkillä, kuten aina.
"Mistä hänet on tuomittu?", kysyn pienen mietinnän jälkeen. Minua kiinnostaa. Kerrankin. Isä alkaa yllätyksekseni kaivaa jotain papereita ja ojentaa niistä yhden. Aloitan lukemaan paperia ylhäältä alas.

Cameron James Parker, 19.5 -91

Murhasi kolme ihmistä Lontoossa vuonna 2012, saatiin kiinni tapahtumapaikalta. Uhrit olivat seitsemän vuotias poika, neljätoista vuotias tyttö sekä kolmekymmentäyhdeksän vuotias nainen. Vietiin suoraan vankilaan. Murha tehtiin käsiaseella, joka oli vielä kiinniottotilanteessa Parkerin kädessä. Antautui kuitenkin välittömästi ja tuli vankilaan ilman oikeudenkäyntejä.

"M-mun pitää käydä vessassa", sanon ja juoksen isän toimistosta. Koitan keräillä rohkeuttani käytävällä ja kävelen sitten käytävälle 23. Katson sellien numeroita ja viimein pääsen 6 sellin luo. Cameron. Katselen poikaa kaltereiden läpi. Hän näyttää erittäin surulliselta katsoessaan ulos tyrmän ikkunasta. Toisin kuin muut sellit, tässä ei ole minkäänlaisia pakosuunnitelmia kaiverrettuna kiviseiniin, eikä mitään muutakaan viilanjälkiä. Cameron huomaa tuijotukseni ja nousee nopeasti ylös. Säpsähdän ja menen vähän kauemmas kaltereista.
"Sä et sais olla täällä!", hän huutokuiskaa, jos niin voi sanoa.
"M-mitäh?", kysyn, sillä ikään kuin poika tahtoisi suojella minua.
Hän tulee kiinni kalteriin.
"Etkö sä oo kuullu, että täällä on oikeesti vaarallisimmat vangit koko Brittein saarilta?", hän kysyy todella hiljaa tummien kulmiensa alta.
"Niin joo edessäni onkin se kaikista pahin! Tappoi kolme ihmistä", sanon katsoen silmät viirussa Cameronia joka ottaa minua kädestä. Hän katsoo minua tulisesti suoraan silmiin.
"On olemassa yksi asia mistä en ikinä tahdo puhua, ja se oli juuri se päivä", hän sanoo ja saatan nähdä tämän silmissä kyyneleitä, tai sitten se on vain jokin roska.
"Sanotaan nyt, että olin väärässä paikassa väärään aikaan", tuo jatkaa. Lause saa minut miettelijääksi, mitä se voi tarkoittaa?

Kuuluu pistoolin ääni.
"Äkkiä! Tänne!", Cameron huutaa ja tiirikoi sellin oven. En ehdi edes kysyä, että miten hitossa hän sai sen tiirikoitua noin vain, kun olen jo sellin sisällä.
"Pysy siellä", hän kuiskaa ja painaa minut nurkkaan. Istun hänen takanaan kyykyssä. Hän peittää minut hyvin, puristaen samalla kättäni erittäin kovaa. Nyt ampuja on jo viereisen sellin luona. Hän lähestyy, lähestyy. Suljen silmäni tiukasti, mutta laukausta ei kuulu. Ei pienintäkään. Avaan silmäni katsoakseni kuka ampuja oli, mutta hän vilahtaa jo kulman taakse. Näen vaan vilauksen tuon mustasta viitasta.
"Luojan kiitos ei käynyt mitään!", Cameron huokaa ja irroittaa kätensä omastani. Hän huomaa käteni olevan lähes valkoinen ja sanoo hätääntyneenä:
"Anteeksi oikeasti! Mä en tienny et puristin sun kättäs noin kovaa".
"Ei se mitään", sanon hiljaa ja katson Cameronia suoraan noihin sinisiin silmiin.
"Onko kukaan koskaan sanonut, että sulla on tosi kauniit silmät?", kysyn katsoen edelleen pojan silmiä.
"Onko kukaan koskaan sanonut, että tässä sellissä vieressäs on Englannin yks pahimmista murhamiehistä?", tuo pistää minulle pahan, mutta näytän hänelle vain kieltä ja nousen ylös. Kävelen sellin ovelle, joka on auki, sillä emme lukinneet sitä. Juuri kun olen avaamassa sitä, tunnen lämpimän käden olallani.
"Mitä?", kysyn kääntyen.
"Oot tosi kiltti vankilanjohtajan tyttäreks", hän sanoo hymyillen erittäin lempeästi.
"Tai sitten mä vaan oon tyhmä, kun tässä murhaajan, Cameron Parkerin kanssa samassa sellissä jutustelen mukavia", sanon ja saan Cameronin nauramaan.
"Ai että neiti tietää jo nimenikin", hän nauraa. Olen muuten ihan hiton tyhmä. Ja mun kun piti esittää vaikeasti saatavaa.
"Ei ihme, kun sitä kuulutellaan kokoajan", valehtelen ja annan idioottimaisen hymyn Cameronille.
"Sano muuten vaan Cam".
Cam. Cam. Cam. Mikä ihana nimi.
"Violet, Violet Archer", sanon hymyillen ja jätän Camin maiskuttelemaan nimeäni.
"Nähdään, Cam", sanon hiljaa ja lähden tallustelemaan pitkin käytävän numero 23 tomuista lattiaa.

Cameron, Cameron Parker.

Tällänen ns. yllätyskirja:)
Tuli itelleki aika yllätyksenä jotenki😂 Pyysin eilen yöllä mun ystävää jiiduska Kirjottamaan mulle jonkunlaisen