Primavera, The Aguána

Luku 2

Anteeks kun toi eka oli noin lyhyt! Tästä tulee pidempi:)

Hypähdin bussin kaksi alinta porrasta yli ja hymyilin harmaantuneelle, ehkä 60-vuotiaalle miehelle. Mies hymyili takaisin minulle. Olen oikeastaan ainoa ihminen, joka huomioi hänet.

Saan kiittää luonnettani, koska olen ystävällinen niille, jotka eivät ärsytä minua. Mutta ne, jotka ärsyttävät minua, saavat nähdä pimeän puoleni, mutta oikeastaan pidän siitä puolesta, koska osaan silloin olla hyvin pelottava ja saan naamalleni myrkyllisen hymyn (tai niin minun ystäväni sanovat). Koulussa ja kotona tunteeni heittelevät hyvin usein. Kerran "äidin" kanssa nauroimme ruokapöydässä "isälle" kun häneltä tuli maidot nenästään, mutta tunsin kuinka maito poltteli "isän" nenässä ja tulin surulliseksi. Vaikka en välitä heistä sillä tavalla, tunnen silti "isän" kärsimyksen.

"Huomenta Mr. Jackson!" Hymyilin hänelle lempeästi.

Mr. Jackson hymyili ja sanoi:
"Miten aamusi sujui Primavera?"

"Älä kysy" pyöräytin silmiäni leikkisästi ja hän naurahti.

Siirryin oviaukosta pois, jotta muut oppilaat pääsevät bussiin. Katsoin bussiin ja mietin, että oliko mikään muuttunut. Harmikseni mikään ei ole muuttunut: nörtit istuivat bussin edessä ja bimbot takana. Tiedän, että kaikkilla bimboilla on omat autot, mutta aina maanantaisin he menevät bussilla kouluun, jotta voisivat pilata viikkomme heti ensimmäisenä päivänä je he onnistuvat siinä ihmeellisen hyvin.

Aloin etsimään katseellani istumapaikkaa. Jos joudun istumaan jonkun narkkarin viereen, hän toivoo, etten olisi istunut hänen viereen.
Huomaan, että pari nörttiä tuijottaa minua silmät pyöreinä ja punastuneina. Tiedän, että he eivät punastele siksi, että olisin kaunis vaan siksi, koska he eivät halua minun istuvan heidän viereen, mikä ei todellakaan haittaa minua. Olin kerran nörtti, enkä aio enään muuttua takaisin. Pyöräytin silmiäni ja aloin kävelemään eteenpäin bussissa.

"Vera!" Joku huusi. Katsoin mutten en löytänyt huutajaa.

"Vera! Täällä!" Sama ihminen sanoi ja nosti kätensä ylös ja kuulin rannerenkaiden kilahduksen.

Hymyilin, koska tunnistin pojan. Aloin kävelemään pari istumariviä taaksepäin ja sanoin pojalle:

"Fred, mä en tajuu, miten sä voit käyttää noin paljon koruja. Siis sut kuulle kilometrin päähän." Naurahdin, mutta hiljaa, jottein bimbot, varsinkaan Sara (kerron myöhemmin ihastuttavan tarinan hänestä) kuule keskusteluamme.

"No ainakin silloin söpöt pojat kuulee mut." Hän virnisti minulle ja pyöräytin silmiäni.

"Voi teidän homojen kanssa" hymyilin Fredille.

Fredillä on siniset silmät (jotka hän tällä hetkellä laittoi kieroon) ja ruskeat hiukset, jotka hän värjää latvoista mustiksi, mitkä näyttivät oudoilta, mutta uskon, että jonain päivänä joku rakastuu hänen hiuksiin. Toivottavasti.

Fred nousi istuimelta pois, jotta pääsen ikkunapaikalle. Kun bussi käynistyi, alkoi rankkasade, jota oltiin mainostettu koko viikko. Hymyilin ja katsoin ulos.

Hetken päästä kun ikkunat olivat kokonaan sadepisaroiden peitossa katsoin ympärilleni. Ihmiset olivat uppoutuneet keskusteluihinsa. Hymyilin ja laitoin sormeni ikkunaa vasten. Tuijotin tiiviisti sadepisaroihin ja tunsi tutun värähdyksen sormissani. Ajattelin sadepisaroiden liikkeitä samalla kun tein sormillani kiekuroita ikkunaan. Sadepisarat seurasivat sormiani heti kun liikutan niitä. En tiedä mitä tämä on, mutta se on ollu koko ikäni. Tai no, niin pitkään kun muistan. En muista äitiäni tai isääni, tai en oikeastaan mitään ennen kun täytin 5-vuotta. Luulen, että minussa on jotain vikaa. Siis miksi muuten minut oltiin hylätty? Se on ainoa järkevä selitys.

"Aww, yrittääkö Vera saada vesipisaroista ystäviä? Ainakin ne ovat mielenkiintoisempia kuin muut friikit." Kuulin ylimielisen äänen bussin perältä ja paljon, paljon naurua. Punastuin ja nojasin penkkiini.

Nyt saatte kuulla Saran ja minun tarinani.
Ensimmäsien kerran Sara ja minä tapasimme 7. luokalla ja toivon, että en olisi ikinä tavannutkaan häntä.
Kaksi ensimmäistä kuukautta Sara ei käyttänyt meikkiä tai liian tiukkoja vaatteita ja ei sanonut kaikkia friikeiksi jotka eivät ole samanlaisia bimboja kuin hän (tai komeita urheiljapoikia).
Uskon, että minun takia hänestä tuli sellainen.

4 vuotta sitten

"Voiksä olla tänään?" Sara kysyy multa samalla kun me menemme luokkaamme päin.

"Ööh, en mä tänään voi." Valehtelin hänelle. Oikeasti aioin olla yksin, koska Sara on minun ainoa ystävä, mutta en usko, että olemme enään pitkään. Sara on muuttunut hirveästi kahdessa kuukaudessa. Vaatteetkin on muuttunut hienommiksi.

Sara katsoi minua vihaisena
"Sä et voi ikinä olla!"

Kohautin olkiani, koska en välittänyt.
Sara meni juoma-automaatille ja osti Fantan. Juuri kun Sara avasi pullon korkin Fred käveli ohitsemme ja katsahti Saraa. Fred oli jo solloin täyshomo.

"Miksi tollasii friikkejä on täällä? Siis se käyttää rannekoruja! Se vois päästä helpommalla ja pukea kyltti jossa lukee 'friikkihomo'. Sara naurahti sen verran kovaa, että Fred varmasti kuulisi ja alkoi juomaan Fantaansa.

Olin hyvin vihainen Saralle, koska Fred muistutti minua: yksinäinen ja oma itsensä.
Puristin nyrkkini ja tuijotin Saran Fantaa ja tunsin värähdyksen menevät sormieni läpi.
Sara kirkaisi samalla kun Fanta kirjaimellisesti räjähti hänen päällensä. Ihmiset kääntyivät häneen suuntaansa ja nauroivat. Osa otti kuvia, tai no, kaikki ottivat kuvia.

"MITÄ HELVETTIÄ?!" Hän huutaa minulle.

"MIKÄ VITUN FRIIKKI SÄ OOT?!"

"E-en mä tehnyt mitään." Änkytin samalla kun pidätin virnistystäni.

"Älä selitä, mä näin kuinka vitun tiiviisti sä tuijotit mun pulloo, ihan kuin sä odotit tän tapahtuvan! Laitoik sä jonkun saatanan räjähteen tänne vai?!" Sara huusi mulle silmät kyynelehtien.

Ennenkuin ehdin vastata, hän marssi pois luotani suoraan koulun ulko-oville.

Kun Sara lähti Fred tuijotti minua silmät pyörinä, mutta ei järkytyksestä vaan siitä, että nolasin Saran. Hän virnisti minulla ja muotoili huulillaan 'kiitos'.

Siitä lähtien Sara tuli kouluun kunnon meikit naamassa, tiukat vaatteet päällä ja uusien ystäviensä kanssa (jos heitä kutsutaan siksi). Mutta olin Fredin paras ystävä ja Saran arkkivihollinen, eli siinä oli hyvät ja huonot puolensa.

"Meneeköhän hänen toppinsa olkaimet rikki 10 minuutissa?"
Fred kysyi minulta pokkana ja nauroin.

Vilkaisin Saraa nopeasti. Hänen ruskeissaan silmissään paloi viha minua kohtaan. Hänen blondiksi värjätyt hiuksensa olivat kiharoilla. hänen päällään oli pinkit minishortsit (ihme ettei hänen pikkarinsa näkynyt. En ole kyllä varma omistaako hän edes sellaisia) ja valkoinen toppi, joka todellakin oli tiukka. Topin ohuet olkaimet näyttivät olevan äärimmäisillään.

Käänsin takaisin eteen päin ja iloitsin siitä, että koulu näkyi jo edessä päin.

Juuri kun astuin bussista, jokin hyökkäsi päälleni.

Uskon, että pari seuraavaa on vielä tälläsii normi, mut sen jälkeen kyl tulee paranormaalisempaa.

Voteja ja kommentteja:)