Jos huomista ei ole ja muita novelleja

If tomorrow never comes

Ikävä puristaa sydämen ja keuhkojen tienoilta. Se tekee hengittämisestä hankalaa ja saa silmät kyyneliin. Minäkin opin sen viimein, nyt minäkin tiedän miltä se tuntuu. Kun on oikein kova ikävä, tahtoo vain tulla likistetyksi ikävöidyn ihmisen syleilyyn eikä koskaan lähteä pois – aivan kuin ruumiillinen puristus olisi parempi kuin henkinen. Ehkä se jollain tavalla onkin. Silloin ei ole yksin.

Hän tuli toissaviikolla minua vastaan. Nähtyäni hänet, en voinut hengittää kunnolla. Hän ei näyttänyt välittävän ulkopuolisesta maailmasta eikä liioin minustakaan. Olin hänelle ilmaa, hän oli minulle maailma. Tahdoin olla välittämättä, siirtyä eteenpäin, mutta se ei ollut niin helppoa. En vieläkään osannut sanoa, mikä oli mennyt välillämme niin pahasti vikaan.

Hän kutsui minua enkelikseen ja tahtoi pelastaa minut pahalta maailmalta. Vaaleat "enkelinkutrini" kaipaavat hänen hellää kosketustaan. Hän sulki minut syliinsä ja kertoi rakastavansa. Tahdoin pitää hänet ikuisesti siinä lähelläni, enkä päästää koskaan irti. Minulla on ikävä hymyäsi, ja vaikka kaikki onkin aivan toisin, olet silti täällä jotenkin.

Puolikas sydän, puolikas ihminen ilman toista kenkää; varastan sydämesi toisena päivänä. Jos vain voisimme puhua asiat läpi. Koska huominen ei koskaan tule, tiedätkö, että rakastin? Jos kelloa voisi kääntää takaisin, jos elämä olisi vielä yhden päivän, jos taivas odottaisi hetken. Enkeleillä on paljon menetettävää, et tarvitse rukouksia jäädäksesi. Vain hyvät lähtee aikaisin, olit liian hyvä ollaksesi totta.

"Nättii tääl, pitää sanoo", kuiskasin hänelle hiljaa, kun auringon viimeiset säteet värjäsivät kalliota loistollaan.

"Onhan tääl", hän myönsi hymyillen hieman kääntyessään katsomaan minua.

"Ja sit tossa on toi auringonlaskuki vielä, mut eihän sitä voi ees verrata", vastasin ilkikurisen pilkkeen välkehtiessä silmissäni.

"Kultaseni, välillä mun tekis mieli tiputtaa sut kalliolta", hän vastasi virne kasvoillaan – eihän hän missään mielessä ollut tosissaan.

"Voi kulta, sä et oo ainoo ton tunteen kans", totesin muka myötätuntoisena häntä kohtaan.

"Välillä mun tekis mieli hypätä kalliolta", hän sanahti hetken pohtivan hiljaisuuden jälkeen. Tunnelma muuttui vakavaksi niin nopeasti.

"Miks?" kysyin häneltä hiljaa; ääneni ei ollut henkäystä kuuluvampi.

"Tuntee ilma kasvoilla. Irtautuu maanpinnasta kuin lintu ja lentää. Olla vapaa. Vaan lähtee pois täältä."

Hänen sanansa jättivät minuun usein oudon tunteen.

"Jos lähtee, ei koskaan tuu kokonaan takas", oli hän sanonut minulle, kun olin ollut lähdössä perheeni kanssa reissuun.

"Tähdet loistaa pimees, mä en. Mä sulaudun siihen", hän totesi, kun olin sanonut tunnelin päässä olevan valoa.

"Tiedäks, jos sä löydät jotai lumihangesta, sä et saa pyöriteltyy sitä lämpimäks käsissäs jos et ota hanskojas pois", hän kertoi katsoen minua arvoituksellisesti. Se oli olevinaan vastaus johonkin ongelmaan, mutten ollut aivan varma mihin.

"Se ei oo oikein, mut oikeessa oleminen sopii tosi harvoille, mennään tolla toisella logiikalla koska se näyttää hyvältä sulla", oli syy kaikkeen väärään, esimerkiksi tupakoitiimme.

Ehkä olen ajatellut sinua liikaa viimepäivinä. Jos olisin tahtonut olla välittämättä oikeasti, en olisi ajatellut. En ole tahtonut käsittää kaikkia yksityiskohtia, hyväksyä totuutta sinusta.

Hän tuli toissaviikolla minua vastaan. Ilta-sanomissa surtiin kalliolta hypännyttä nuorta, joka oli kuollut. Nyt meitä oli kaksi.