Surma

2. Maantie

A/N: Ihan selvyyden vuoksi: POV-hahmoja tarinassa on tosiaan kolme kappaletta. Sekaannuksia välttääkseni joka luvun alussa lukee myös, kenen näkövinkkelistä tarina kulkee (:

Nit

Solmin lenkkareideni nauhat. Huoltoasema oli palvellut minua hyvin edellisen yön nukkumapaikkana. Olin päässyt tänne edellisenä iltana ja onnekseni paikalla ei ollut ketään muuta. Kun ajat olivat mitä olivat, halusin välttää muita ihmisiä niin paljon kuin mahdollista.

Huoltoasemalta oli löytynyt hyvin vähän mitään hyödyllistä, joku oli käynyt selvästi etsimässä tarvikkeita aikaisemminkin. Olin löytänyt ainoastaan yhden laatikollisen myslipatukoita, joiden parasta ennen -päiväys oli viime vuodelta. Ne olivat vielä kääreissään eivätkä varmasti vielä ainakaan täysin pilalla. Lisäksi olin napannut yhdet sakset takahuoneesta, jossa yöni nukuin. Ne eivät auttaisi paljoa, jos joutuisin joltakin itseäni puolustamaan, mutta työkaluna ne kävisivät.

Ihmiset olivat kummallisia. Surma oli pyyhkinyt niin monta pois. Mutta sen sijaan, että kukaan olisi ryhtynyt uudelleenrakennustoimiin, ihmiset tuntuivat päättäneen, että järkevien tekojen sijaan alkaisimmekin taistella eloonjäämisestä keskenämme. Vahvat selviävät ja heikot tapetaan. Niin se meni elokuvissa, mutta en olisi osannut kuvitella, että niin kävisi tosielämässäkin.

Surma oli ollut jotain aivan muuta kuin ihmisen aiheuttamaa. En tiedä, mikä sen oli saanut aikaan, mutta sen tiedän, että mikään kliseinen tautiepidemia, joita mediassa maalailtiin se ei ollut. Sairaus ei saa maailmaa pimenemään kuudeksi päiväksi. Kuulin joidenkin puhuneen, että se oli jonkun jumalan rangaistus. En ollut varma, oliko se totuus vai selitys, joka keksittiin paremman puutteessa. En ollut koskaan uskonut mihinkään, mutta sen tiesin, että jos jumala oli olemassa, tämä oli kusipää.

Nyt ei ollut enää Surmaa. Olivat vain muut ihmiset. Joita halusin parhaani mukaan välttää.

Minä liikuin yksin. Jotkut olivat tarjonneet seuraansa näiden kahden vuoden aikana monta kertaa. Toiset olivat uskoneet hyvällä, muutamien kanssa tilanne oli luisunut uhkaavaan suuntaan. Toistaiseksi olin selviytynyt, ilman suurempia vahinkoja. Olin uskomattoman onnekas.

Joistakin asioista ei päässyt eroon edes kauheiden, kaikkia koskettaneiden tapahtumien jälkeen. Jopa hämärän jälkeisessä maailmassa oli huono asia olla tyttö. Vielä huonompi oli olla ruskea tyttö. Vähän Surman jälkeen erotin jatkuvasti, kuinka tietyt henkilöt suhtautuivat minuun epäluuloisemmin kuin joihinkin toisiin. Ehkä se johtui siitä, miltä näytin, ehkä siitä että liikuin yksin. Ilmeisesti yksinäisyys oli myös haitta.

Mutta en tahtonut ketään muuta mukaani. Olin jo ennen Surmaa muuttanut asumaan yksin, poikaystävän luona kävin käymässä säännöllisesti. Ei sen tarvinnut muuttua sen jälkeenkään. Kaikkein vähiten halusin yhdenkään vieraan miehen tuppautuvan lähelleni. Kun ajat olivat huonot, ihminen sortui pahaan. Ja en halunnut minkään toisen aiheuttaman pahan kohdistuvan itseeni.

Niin, oli riski päästää joku lähelle. Kieltämättä minulla oli jatkuvasti jokseenkin yksinäinen olo, mutta koska nykyisin kehenkään ei kannattanut luottaa, sen kanssa oli vain elettävä.

Poistuin takahuoneesta huoltoaseman myymälän puolelle. Kävin katseellani paikan vielä kerran läpi, ettei minulta ollut jäänyt huomaamatta mitään syömäkelpoista tai hyödyllistä, jonka olisin voinut ottaa mukaani. Silmään ei osunut mitään. Harpoin ikkunan luokse ja vilkaisin ulos. Missään ei näkynyt ihmisiä, joten olisi turvallista lähteä.

Avasin oven varovasti ja siirryin ulos. Maantiellä ei näkynyt ketään. Välillä ohi kulki autoja, kun olin sitä pitkin kävellyt. Harvat pysähtyivät. Minä en ollut koskaan vaivautunut hankkiutumaan ajo-opetukseen, joten vaikka olisin löytänyt jostain auton, joka suostuisi käynnistymään tai jossa olisi ollut polttoainetta, siitä ei olisi ollut minulle mitään hyötyä, ainakaan kulkuvälineenä. Autot muuten olivat tyhjien rakennusten puutteessa hyviä nukkumapaikkoja.

Lähdin vasemmalle, maantietä pitkin. Se veisi ennen pitkää varmasti lähelle jotain paikkaa, jossa oli ainakin ollut asutusta. Eri asia, olisiko vieläkin. Mutta missä oli asutusta, oli myös elintarvikkeita. Ja koska hämärän aikaan niin monet olivat hävinneet, näiden talot olisivat tyhjillään. Toivon mukaan.

Ehdin kulkea ainakin joitakin kilometrejä eteenpäin, ennen kuin vastaan tuli mitään elävää. Tämä elävä tosin ei kävellyt, vaan makasi tiensivussa.

Alkuun luulinkin häntä kuolleeksi. Sitten hän liikahti. Pysähdyin vähän matkan päähän. Ei olisi välttämättä viisasta mennä kauhean lähelle, se voisi olla ansa. Houkutuslintu ehkä. Herättämässä vaiston auttaa, kun saman seurueen muut yksilöt odottivat piilossa, että pääsisivät iskemään.

Hän liikahti uudelleen, ja näin tytön kasvot. Silmät olivat suljetut, oliivi-iholla näkyi jonkin verran naarmuja ja mustelmia. Yksi oli muodostunut poskipäähän, se näytti hyvin ilkeältä.

Jokin aivotoiminnassani naksahti ja vaikka se olisikin todennäköisesti virhe, pahimmassa tapauksessa kohtalokas sellainen, harpoin lähemmäs tyttöä ja kyykistyin tiensivuun hänen vierelleen. Hän hengitti tasaisesti. Näin pikaisesti silmäiltynä hän ei vaikuttanut muuten kauhean pahasti vahingoittuneelta, lähinnä vain hyvin väsyneeltä.

Vilkaisin pikaisesti ympärille. Lähistöllä ei juuri näkynyt paikkoja, joihin piiloutua, tämä oli avointa maastoa. Ympärillä oli kai joskus ollut jonkin sortin peltoa. Olin yksin tytön kanssa. Hänellä ei ollut mitään aseeksi kelpaavaa käsillä.

Ravistin häntä kevyesti olkapäästä.

"Hei, herätys."

-

Suloista.