Siipirikko

Luku 2

Avaan silmäni ja toivon saman tien, etten olisi tehnyt niin. Kylmä totuus iskee päin kasvoja. Tämä ei ole vain pahaa unta, elän painajaista. Kurkkua kuristaa, mutta en salli itseni itkeä, en nyt. Mun täytyy näyttää vahvalta ja siltä, että mulla on kaikki hyvin, kun menen alakertaan. En haluaisi lähteä minnekään omasta huoneestani, mutta pakko käydä vessassa ja syödä jotain. Nousen hitaasti ylös. Pää tuntuu raskaalta. Silmiä kirvelee. Näytän varmasti todella säälittävältä.

Raotan varovasti huoneeni ovea ja vilkuilen ympärilleni. Ei ketään. Täydellistä. Melkein juoksen vessaan. Katsoessani itseäni peilistä, en ole tunnistaa itseäni. Silmäni ovat ihan punaiset, hiukset pystyssä ja näytän muutenkin siltä kuin en olisi nähnyt aurinkoa moneen päivään. Mahtavaa. Teen tarpeeni ja menen takaisin huoneeseeni. Otan meikit esiin. Pakko vähän ehostautua. En voi kulkea täällä tämän näköisenä. Laitan meikkivoidetta, hieman puuteria, ripsiväriä ja poskipunaa. Harjaan hiukset. En jaksa tehdä niille mitään muuta juuri nyt.

Kävelen vaatekaapille. Otan sieltä ensimmäisen paidan, joka sattuu käteen ja vedän sen päälleni. Samun päiväkirjan reuna näkyy paitojen alta. Haluaisin lukea sitä, mutta nyt ei ole aikaa. Mun täytyy oikeasti syödä jotain ja muutenkin ryhdistäytyä. Suljen kaapin, laitan loput vaatteet päälle, hengitän kerran syvään ja poistun huoneestani. Alakerrasta kuuluu puhetta ja astioiden kilinää. Muut ovat jo syömässä. Kurkkua kuristaa. En tykkää tutustua uusiin ihmisiin, en varsinkaan tällaisessa paikassa. Ei mun toisaalta tarvitse välittää yhtään kenestäkään. En mä halua täältä mitään ystäviä. Haluan vain pois. Tämä kaikki on vain väliaikaista, ainakin toivottavasti.

Kaikki todella ovat jo syömässä. Yritän etsiä paikkaa, jossa voisin syödä rauhassa, sellaista ei kuitenkaan näytä olevan. Melkein kaikki paikat ovat varattu. Ainoa vapaa paikka on jonkun pojan vieressä. Hienoa. Toivottavasti se ei ala puhumaan mulle mitään. Istun paikalle, kaadan lasiin omenamehua ja juon sen kerralla tyhjäksi. Hirveä jano. Nappaan korista leivän, voitelen sen ja laitan päälle juustoa. Tunnen pojan katseen, mutta en katso takaisin. Keskityn syömiseen. Haluan takaisin omaan huoneeseeni.

"Sä oot vissii se uus tyttö."

Mun tekisi mieli vajota maan alle. Totta kai se päätti sitten avata suunsa. Ehkä mä vaan käsken sitä olemaan hiljaa tai sitten voin myös olla vastaamatta mitään, mutta ehkä pääsen helpommalla, jos vaan vastaan. En halua herättää enempää huomiota.

"Joo, mun nimi on Roosa."

"Mä oon Miro, kiva tutustuu."

"Mm joo."

Haukkaan palan leivästä, jotta Miro tajuaa keskustelun olevan ohi. Poika kääntää katseensa toisella puolella istuvaan kaveriinsa. Hyvä. Syön nopeasti leivän loppuun, juon lasin tyhjäksi ja vien astiat koneeseen. Juuri, kun olen lähdössä pois keittiöstä, yksi ohjaajista pyytää mua seuraamaan. Ärsyttää. En jaksa mitään typerää keskustelua, en nyt. Haluaisin vain käpertyä takaisin peiton alle ja lukea vähän veljeni päiväkirjaa. Toivottavasti tässä ei mene koko päivää.

Menemme keittiön lähellä olevaan pieneen huoneeseen, joka toimii ilmeisesti jonain toimistona tai vastaavana. Kirjahylly on täynnä kansioita, työpöydällä lojuu papereita ja läppäri, joka ei näytä kovin uudelta, mutta ilmeisesti se toimii vielä, sillä ohjaaja istuu tuoliin ja alkaa kirjoittamaan jotain. Vasta nyt tajuan naisen olevan sama, joka saattoi mut eilen huoneeseeni. Tämä vaikuttaa aika rennolta, mutta ensivaikutelma voi pettää.

"No niin", nainen sanoo ja lopettaa kirjoittamisen. "Mun nimi on Outi ja oon siis sun omaohjaaja. Voit aina kääntyä mun puoleen asiassa kuin asiassa."

"Okei, milloin mä pääsen täältä pois?" Ei ollut tarkoitus sanoa mitään, kysymys vain lipsahti suustani.

Outi korjaa asentoaan epämukavan näköisessä työtuolissa. "Kun täytät 18 tai kun sulle löytyy perhe, joka huolehtii susta."

"Ihan perseestä."

Outi hymyilee, ottaa vihon ja kynän. "Haluaisin, että listaat tähän asioita, jotka tekevät sut onnelliseksi. Käydään niitä läpi sitten viikon päästä, sopiiko?"

Nyökkään. Ei kyllä kiinnostaisi yhtään. Tällä hetkellä niitä asioita ei ole kovin paljon, sattuneesta syystä, mutta pakko yrittää keksiä jotain. Mun pitää käyttäytyä hyvin, jotta pääsen pois täältä. En todellakaan aio olla täällä siihen asti, kun täytän kahdeksantoista. Siihen on kolme vuotta eli ikuisuus.

Hyvästelen Outin ja kävelen portaisiin. En kuitenkaan ehdi yhtä askelmaa pidemmälle, koska joku tarttuu käteeni. Käännyn. Se on se sama poika, jonka vieressä istuin aamupalalla. Mitä se nyt haluaa?

"Voisin esitellä sulle vähä paikkoja."

"Okei."

Seuraan poikaa suureen huoneeseen, jossa on pari pitkää pöytää, kaappeja ja hyllyjä, jotka ovat täynnä taidetarvikkeita. En voi olla ihastelematta kaikkia maalausvälineitä ja tauluja, joita joku tai jotkut ovat maalanneet. Kaunista. Tässä huoneessa voisi viettää enemmänkin aikaa, tosin mä en ole kovin taiteellinen, mutta ainahan voisin opetella. Ala-asteella maalasin paljon, mutta jotenkin se vain jäi.

Yhdessä nurkassa on aika uuden näköinen ompelukone, lankoja ja kaikkia muita ompelutarvikkeita. Mahtavaa. Ehkä täältä löytyy myös virkkuukoukkuja. Haluan virkata jotain, se on niin rentouttavaa ja mukavaa puuhaa. Voisin tehdä itselleni uuden pipon tai huivin.

Avaan ylimmän laatikon ompelukoneen vieressä olevasta lipastosta. Sieltä paljastuu esiin virkkuukoukkuja, lisää lankaa ja muita neulontatarvikkeita. Nappaan yhden virkkuukoukun ja lankakerän ja istun tuolille. Alan virkkaamaan nyt heti, niin ehkä saan jotain valmiiksi, nyt kun innostusta kerran riittää ja mitä muutakaan tekemistä täällä olisi.

Huoneen ovi aukeaa, juuri kun olen saanut työn alkuun. Huoneeseen astelee tyttö, jolla on kiiltävät mustat hiukset ja pari lävistystä. Tuijotamme toisiamme, kunnes lasken katseeni takaisin työhöni. On epäkohteliasta tuijottaa.

"Arvasin, että oot täällä", tyttö sanoo Mirolle. "Älä nyt heti ala iskemään uutta tulokasta."

"En mä mitään iske", Miro sanoo vähän kiukkuisesti. "Ihan ystävällisyyttäni ajattelin esitellä Roosalle vähän paikkoja."

Tyttö naurahtaa. "Sä näköjään tiedät sen nimenki jo."

"Ootteko te pari?" Helvetti, miksi en vain osaa pitää suutani kiinni.

"Ei todellakaan, en oo yhtään Miron tyyppiä. Oon muuten Essi."

"Roosa, mutta sen sä tiedätkin jo."

Essi nyökkää, istuu viereeni ja vetää mut kainaloonsa. Normaalisti en tykkää, että joku tuntematon koskeen muhun, mutta Essi tuntuu jotenkin turvalliselta. Ehkä meistä voisi tulla kavereita, vaikka en sellaisia tullut täältä etsimään. Parempi kai olla seurassa kuin yksin omassa huoneessa. Aika menee nopeammin ja voi jakaa tämän kokemuksen sellaisen kanssa, joka ymmärtää. Lasken pääni Essin olkapäälle.

"Oottepa te söpöjä", Miro toteaa. "Saanko mäkin halin?"

"Tietenkin", Essi vastaa. "Tuu tänne."

Halaamme kaikki toisiamme ikuisuuden tai siltä se tuntuu, mutta en valita. Nämä ihmiset tuntuvat mukavilta ja turvallisilta. Haluan tutustua heihin enemmän. Ei mun tarvitse selvitä täällä ihan yksin, tuskin mä edes pystyisin siihen. Lopulta mä varmaan masentuisin täysin. Kyllä ihminen tarvitsee muita ihmisiä ympärilleen, etenkin tällaisessa paikassa ja tässä tilanteessa.

"Haluatteko olla mun ystäviä?" kuiskaan. "Mä en halua olla enää yksin."

Miro irrottautuu ensimmäisenä halauksesta. "Tietenkin halutaan, vai mitä Essi?"

"Todellakin, sä oot osa meidän porukkaa nyt."