Never be the same

Yöllinen herätys

Säpsähdin hereille kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mulla ei ollut hajuakaan missä mä olin, mitä kello oli tai kuka mä edes olin. Joskus unimaailma veti täydellisesti mukaansa.

Tunsin jonkun liikahtavan vierelläni ja tulevan mua lähemmäs. Joonas?

"Kaikki hyvin?" Nikon väsynyt ääni kysyi.

Räpyttelin silmiäni hetken verran ja käännyin sitten selälleni. Koko huone oli niin hämäränä etten mä erottanut edes ääriviivoja. Tuskin mun arvaukseni paljoa metsään meni jos mä sanoin et vielä oltiin enemmän yön kuin aamun puolella.

Mä yritin kovasti tajuta missä oikein mentiin. Tai missä ylipäätään edes oltiin... Niko katsoi mua kysyvästi, silmät suurina. Senkö viereen mä olin päätynytkin?

"Kyllä kai" vastasin epäluuloisesti.

Kun mä vihdoin aloin saada tilanteesta kiinni, mä tajusin meidän olevan hotellihuoneessa. Niin se olikin... tänne me oltiin tultu uinti-geissin jälkeen. Ja mä olin pyytänyt Nikoa tulemaan viereeni. Kaipasinko minäkin muka vielä läheisyyttä? Kuulosti melko kauaskantoiselta ajatukselta...

"Joel?" tuo sanoi vaativasti.

Ei mulla mitään hätää ollut. Mä vain olin vielä aivan ulkona kaikesta. Eikö se ollut ihan sallittua näin keskellä yötä? Ihan kun mä en sitä muutenkin olisi ollut. Hyvä turvautua moisiin hätävalheisiin kun ei parempaakaan keksinyt.

"Joo. Heräsin vaan jostain syystä ihan yhtäkkiä" vastasin huolettomasti.

En mä olettanut kenenkään muun heräävän siihen kun mä heräsin. Ei ollut kovinkaan tyypillistä minulle. Harvemmin kuitenkaan mun vieressä kukaan nukkui. Viimeisimpänä Joonas. Mutta se nyt nukkui aina niin sikeästi ettei varmasti olis herännyt edes siihen et joku olis hakannut kattilankansia sen korvan juuressa. En myönnä harkinneeni tätäkin vaihtoehtoa joskus...

"Nukutaan vielä. Kello on vasta kaksi" tuo mumisi unisena ja veti peittoa paremmin päälleen. Kyllä se mulle vain sopi. Kello kaksi yöllä ei ehkä ollut se kaikista otollisin aika nousta ylös. Yleensä mä vasta harkitsin nukahtamista tähän aikaan... sai sitä sitten ihmetellä miksi aamulla väsytti kun unirytmi oli ihan päin helvettiä.

"Sopiiko?" se kysyi vielä.

Musta sen huolehtiminen oli aika söpöä. Vaikka eihän sen olisi tarvinnut. Aina mä vakuuttelin muille ja ennen kaikkea itselleni sitä että pärjäsin kyllä ilman apua ja tukea.. mutta turha mun kai sellaista oli enää kenellekään väittää. Se uskottavuus oli syöty jo aikoja sitten.

"Joo totta kai" vastasin.

Huokaisin hiljaa ja suljin silmäni. Yhtä hämärää, oli ne sitten auki tai kiinni. Peitto mun päältä oli lähtenyt omia aikojaan jonnekin alemmas mutta olkoot siellä. Ihan tarpeeksi lämmin täällä oli muutenkin. Mä en muutenkaan pystynyt nukkumaan järin lämpimässä. Mieluummin hiukan viileää.

"Vai olisit sä halunnut jutella jostain?" Niko jatkoi kyselemistä.

Mä halusin nyt vain saada unenpäästä uudelleen kiinni. Ennen kuin se katoaisi kokonaan. Siinä tapauksessa tästä tulisi helvetin pitkä yö. Varsinkin jos toinen nukkui tyytyväisenä vieressä.

"Ei kun nukutaan nyt vaan" sanoin kääntyen takaisin kyljelleni.

Ehkä sitten aamulla. Jos jotain puhuttavaa oli. Yleensä yö oli parasta aikaa syvällisille keskusteluille. Niitä me oltiin Joonaksen kanssa pidetty lähes joka yö silloin kun Niko ja mä oltiin erottu. Miten siitäkin tuntui olevan jo ikuisuus aikaa...

"Herätä mut sitten jos tulee jotain" tuo mumisi kiertäen peittoa tiukemmin päälleen.

Se kääntyi selkä mun selkää vasten ja huokaisi syvään. Mä olisin ehkä salaa toivonut sen tulevan mua lähemmäs mutta en mä viitsinyt alkaa vinkua mitään syliä nyt kun toinen oli puoliunessa jo muutenkin.

Ja siitä huolimatta se jaksoi vain huomauttaa tuollaisista. Vaikka se varmasti tiesi hyvin itsekin ettei mulla ollut aikomustakaan alkaa sitä herättää. Se ei ollut mun syyni jos se sattui heräämään siihen kun mä heräsin mutta en mä sitä tarkoituksella ruvennut kiskomaan pois unesta. Hyvä jos edes joku sai nukuttua.  Ehkä mäkin vielä saisin unen päästä kiinni.. tai sitten mä valvoisin vain aamuun asti omat ajatukset seuranani. 

***

Saatte välil jotai stooriiki hei :)