Helsingissä

Luku 9, jossa kahvitellaan kaameassa seurassa

Tässä vaiheessa Nils oli jo nyyhkyttänyt ilosta ja surusta ja päätöksen lopullisuudesta ja kiukusta, mutta se ei ollut ollut kokonaan laskuhumalan typerää sentimentaalisuutta. Hän oli kyllä kuvannut kirjoittamisen merkitystä itselleen yököttävän äitelästi, mutta se ei haitannut, koska Nils ymmärsi, mitä oli koettanut sanoa, millaisessa mielentilassa - ja miten rehellisesti. ("Tiedän, että voin valita tien itselleni, enkä vain koettaa sopeutua, ymmärrättekö!") Aatekysymykset olivat jääneet kirjeen alkuun, ja Nils puhui enää vain itsestään ja isästään, koska muulla tässä kysymyksessä ei lopulta tainnut olla merkitystä. Viimeisillä sivuilla Nils oli nojannut pöytään, raapustanut kuin vimmattu, valuttanut kyyneleitä paperille ja sotkenut mustetta koettaessaan pyyhkiä niitä pois. Hän oli viimeinkin tyytyväinen siihen elämään, jonka näki edessään, eikä hän voinut enää mitenkään neuvotella vaihtoehdoista sille. Hän olisi voinut pysyä hiljaa - hänen olisi pitänyt pysyä hiljaa - mutta enää hän ei voinut. Hän ei halunnut olla tuleva johtaja, ei tehtailija N. A. Berg, ei Berg & Poika Oy:n "poika", ei mitään. Jos tarve vaati, hän ei välttämättä halunnut olla edes Berg.
"Ymmärrän, että tällaisen sanominen on järkyttävää ja väärin. Olisipa sinulla sellainen poika, jonka toivoit, ja olisinpa minä jonkun toisen poika. Anteeksi,
Nils"

Nils jätti katseensa viimeiselle sivulle, jotta isä ei näkisi hänen päässeen loppuun. Nilsin kurkkua kuristi kevyesti, mutta ei pelkästään pelosta. Hän oli todella kirjoittanut kaiken - ja tuntenut kaiken sielussaan.

Hän oli muistellut olleensa vihaisempi, hölmömpi, tai edes jotain. Ehkä hän oli vain toivonut niin, koska tällainen lopputulos oli kammottavampi kuin mikään, jonka hän oli osannut kuvitella. Hän ei ollut kironnut perhettään ja oli periaatteessa jättänyt itselleen tilaa, jossa voisi suorittaa taidokkaita perääntymisliikkeitä. Hänen humalatilansa oli jo itsessään yksi selitys - Mutta kun hän oli asetellut sielunsa salat isänsä nähtäville kaikkein kiusallisimmalla ja aidoimmalla tavalla, miten ihmeessä hän enää vetäisi kaiken takaisin? Tai paremminkin, kuinka hän enää saisi itsensä tekemään sen?

Jos isä oli lukenut poikansa monisivuisen juopuneen kirjeen, jossa hän oli kertonut tuollaisia asioita ja jonka hän oli kastellut kyynelillään, ja päättäisi vastata suuttumalla tai peräti sulkemalla hänet pois perheestä, niin ehkäpä... ehkäpä Nils ei tarvinnut sellaisen miehen rahoja mihinkään.
Hän tarvitsi niitä, mutta ei sentään millä hinnalla tahansa.

Jos hänelle oli ollut noin vaikeaa ja noin vapauttavaa kertoa ajatuksensa, milloin hän tekisi sen uudelleen, jos nyt väittäisi kaikkea leikinlaskuksi tai hetkelliseksi hairahdukseksi? Kyse ei enää ollut rahasta, vaan siitä, mitä Nilsin ja isän välillä todella oli tapahtunut ja kuinka asia tulisi tietoon.
...Kyse oli edelleen rahasta ja Nils halusi olla rahakas Berg, mutta hän ei halunnut ajatella järkevästi.

Nils kohotti katseensa kirjeestä isänsä ohi Ottoon, joka istui nojatuolissa selkä suorana ja katsoi häntä jo valmiiksi. Otto luki kysymyksen Nilsin kasvoilta ja nyökkäsi vastaukseksi, koska uskoi, että Nils tekisi joka tapauksessa oikean päätöksen. Jos hän vain olisi tiennyt, mistä oli kyse ja mitä Nils aikoi tehdä, hän olisi epäilemättä kalvennut kauhusta, mutta jos Nils olisi ehtinyt selittää, hän olisi ymmärtänyt. Toivottavasti Nilsillä olisi hänelle edelleen lopulta muuta kuin kurjaa kerrottavaa.

Ehkä hän uskoisi isänsä ihmismäisyyteen sen verran, ettei muuttuisi hänen hyväksyntänsä tähden enää kertaakaan toiseksi ihmiseksi. Hän voisi aina mennä asumaan Eerolaan tai hakea stipendiä - hylätyille lapsille tarkoitettua, esimerkiksi. Voi luoja. Ainakin ratkaisu oli Nilsille ominainen. Hän oli kaiketi laatinut kaikki suunnitelmansa turhan tähden. Miksi hän oli edes murehtinut asiaa, jos aikoi kuitenkin lopuksi heittää kaiken menemään?

Nils taittoi kirjeen, työnsi sen takaisin kuoreen ja riisui lasit nenältään. Isä odotteli hänen vastaustaan kaikessa rauhassa. Nils ei pelännyt häntä, mutta ilma pyrki pakenemaan hänen keuhkoistaan. Hän laski hartiansa, hengitti kertaalleen normaalisti ja puki huulilleen pienen hymyn. Tapaaminen ei voisi jatkua kovin montaa tuntia, ja sen jälkeen hän saisi viimein olla rauhassa kahden Oton kanssa.
"Sanoisin, että kaikki tuo pitää paikkansa", hän sanoi. "En muotoilisi kaikkea samoin nyt, ja olen pahoillani sanamuodoista - mutta asiat ovat niin kuin olen ne kirjoittanut."
Hän onnistui ainakin yllättämään isänsä. Tämä hämmästeli tosin luultavasti lähinnä, kuinka odotettavan typerä ja yllättävän nahjusmainen hänen poikansa oli myöntäessään syyllisyytensä saman tien, uhkauksista huolimatta.
"Mitä?" Olof kysyi. "Mieti tarkasti, mitä seuraavaksi sanot."
"Kyllä", Nils vakuutti.
"Hyvä on." Isä hieraisi otsaansa. "Ilmoitahan minulle aluksi selkeästi, mikä kirjeessä tarkalleen pitää paikkansa."
Kaipa Nils sitten sanoisi sen. Hän puristi käsiään yhteen pöydän alla.
"En aio johtaa tehdasta. Haluan runoilijaksi."
Isä katsoi häntä ikään kuin hän olisi ilmoittanut, ettei aikonut johtaa tehdasta vaan halusi runoilijaksi.
Nils saattoi olla aika typerä.
"Onko viina pehmittänyt pääsi?" isä kysyi. Kuulosti, kuin hän olisi todella epäillyt mahdollisuutta ja ollut siitä hieman huolissaan - tehtaan vuoksi, siis.
"Ei ole. Asia vain on näin", Nils sanoi ja toivoi, ettei isä huomannut, miten vaikeaa hänen yllättäen oli hengittää ja puhua samaan aikaan. "Kuten kirjoitan, se on ollut näin jo ainakin pari vuotta."