Feeling You || Alex Mattson

Ranta

Toinen osa tnä koska miks ei :))

Clarissa POV 4kk myöhemmin

Heräilen hitaasti sohvalta, ulkona ollessa pimeää. Näin jälleen kerran unta Violasta.
Puoli vuotta on kulunut. Luulisi että olisimme jälleen kerran onnellinen pariskunta, mutta olemme sen vastakohta.

Emme ole puhuneet mitään pariin viikkoon, eikä Jessikastakaan ole kuulunut mitään. Se on ainoa positiivinen asia hetkeen. Aleksi ei ole kotona. En ole ainakaan kuullut hänestä mitään.

Katselen ympärilleni, ja kurotan vesilasiini sohvapöydällä. Sen vieressä on kirjekuori, ja päätän avata sen.

Kannessa lukee kauniilla käsialalla 'Clarissa'. Avaan kirjekuoren varovasti, ja sieltä paljastuu tekstiä täynnä oleva A4-paperi.

Alan lukemaan tekstiä hiljaa ääneen.
"Kun sä luet tätä, mä oon jo reunalla. Mä lupaan, mä yritin. Me yritettiin.
Mut tää on vaan mulle liikaa.

Se miten sun katse muo kohtaan on muuttunut muo kohtaan sattuu liikaa. Se rakastavainen tapa miten sä katsoit muo mun kosiessa muo, on kadonnut.

Tää on raskasta, mut sun takias mä pysyin kasas. Mä pyydän, pysy säkin mun takia.
Mä en ois uskonu että mä olisin koskaan kirjottamassa tätä, mut tässä sitä ollaan. Mee eteenpäin rakas, äläkä jää miettimään muo.
Mee eteenpäin, mut älä kiltti sano mulle hyvästi, koska mä tuun aina olemaan täällä, sun tukena, sun sydämmessä, vaikka sä et haluais niin.

Ennenku mä lähin kotoonta mä katoin peiliin, ja tiesin et näin on ehkä parempi. Mä tiedän koska mä oon kuolemassa. Sisäisesti.
Mä oon kuolemassa koska mä en oo enää se sama ihminen. Sen mä tiedän siitä et sä et katso muo enää samalla tavalla jos katsot ollenkaan.

Sun silmistä näkee sen. Niistä näkee tyhjyyden ja elottomuuden kun sä katsot muo. Tänäki aamuna mä etin sängystä sun kosketusta, mut sä olit taas nukkunu sohvalla. Sen takia, suhun ei tarvi enää sattua.

Mä todella rakastan suo, mut mä en halua elää enää.
Anteeksi.

- Aleksi Kaunisvesi, rakkaasi.

Kyynel vierähtää kasvoilleni. Hän ei voisi tehdä tätä minulle. En kestäisi tätä. Hän ei kuolisi, en ole menettämässä häntäkin.

Nousen sohvalta nopeasti ylös, ja lähden eteiseen. Pistän jotkut kengät jalkaani, ja juoksen ulos asunnosta. Tiedän tasan missä hän olisi, rannalla.

___
Juoksen kapeaa polkua nopeammin kuin koskaan, ja näen hänet. Ulkona on kylmä, ja näen hänet seisomassa heikoilla jäillä.
Lähden juoksemaan häntä kohti, vaikka se tarkoittaisikin sitä että tippuisin itsekin kylmän meren armoille.

"Aleksi rakas! Tuu rantaan, me selvitään tästä!" Huudan hänelle, ja hänen katseensa kääntyy minuun. Hänen kasvoillaan on pieni hymy, enkä saa selvää mitä se tarkoittaa.

"Se on jo liian myöhästä." Tuo vastaa, ja pyyhkäisee kyyneleen poskeltaan. "Mä lupaan sulle rakas, ei oo liian myöhästä. Mä teen mitä vaan! Tuu rantaan oo kiltti!" Pyydän häneltä itku kurkussa, välillämme ollessa noin 20 metriä.

"Jos sä et tuu tänne, niin mä tuun sinne. Sitte me ainaki lähdetään täältä yhessä." Jatkan lausettani, ja alan ottamaan askeleita häntä kohti.

Odotan hetken, ja tuo alkaa ottamaan askeleita vuorostaan minua kohti. Pian hän syöksyy halaukseeni, ja kaadun maahan tätä halatessani. En välitä kylmyydestä, tai siitä että jää varmasti pian allamme pettäisi.

___
Istumme molemmat sohvalla, ja tuijotan kirjettä sohvapöydällä. Jos olisin herännyt yhtään myöhemmin.. Ei, en halua ajatella sitä.

"Miten me ollaan päädytty tähän?" Aleksi kysyy kaikessa hiljaisuudessa. En tiedä vastausta, tai sitten en vain osaa vastata.
"Mä en tiedä, musta vaan tuntuu et kukaan ei tajua sitä kipua." Totean ääneen, huokaisten.

Aleksi kääntää katseensa pitkästä aikaa minuun, enkä kestäisi enää kauaa. Haluan osoittaa tälle rakkauteni, haluan katsoa häntä pitkästä aikaa niihin sinisiin kauniisiin silmiin.

"Mä tajuan." Tuo kuiskaa, suljen silmäni ettei kyyneleet pääsisi enää virtaamaan. "Et samalla tavalla." Sanon tälle, vaikka paskaahan minä puhun.

Aleksi nousee ylös, ja kävelee eteeni.
"Sä et oo näyttäny mulle mitää tunteita puolee vuotee! Mulla on ikävä suo tajuatko! Mut sä vaan vetäydyt omaan maailmaas, vaikka mä oon menettäny yhtä paljo ku säkii!" Hän huutaa minulle, ja totta hän puhuu.

Olen sulkenut hänet pois, se on ollut väärin meitä molempia kohtaan. Meidän olisi pitänyt olla toistemme tukena.

Aleksi on kävelemässä pois, mutta en antaisi hänen enää lähteä. Menen hänen peräänsä, ja nappaan tätä kädestä.

"Mä en uskalla rakastaa suo enää." Tuo kuiskaa, pitäessäni tätä kädestä. Tuo lause sattui.
Haluan korjata välimme. Nyt minulla on siihen mahdollisuus.
"Sä puhuit siinä kirjeessä kuinka sä et näe mun katseessa rakkautta, mut totuus on se et mä en oo pystyny katsomaan suo koska musta tuntuu et Violan kuolema oli mun vika. Niinku sä syyttäisit muo siitä.

Mut oikeesti mä rakastan suo ihan helvetisti edelleen, sä oot mun ikuinen paratiisi. Niin kauan ku me hengitetään samaa ilmaa, nii mä aion olla sun, ja rakastaa suo ikuisesti." Saan sen sanottua vihdoin, olen halunnut sanoa sen hänelle tämän kokoajan.

Aleksin ilme muuttuu sekunnissa, ja laittaa kätensä hiusteni sekaan. Liikun hitaasti häntä lähemmäs, kunnes välillämme on enää sentti tai pari.

Hän painaa huulensa omilleni hellästi, ja se tuntuu yhtä hyvältä kuin ensimmäisellä kerralla.