Helsingissä

Luku 8, jossa erinäiset ukot aiheuttavat harmia

Napittaessaan takkiaan ja etsiskellessään hattuaan Nils koetti pysyä tarpeeksi rauhallisena selittääkseen Otolle, mitä seuraavaksi tapahtuisi - siis sen lisäksi, että kaikki ihanaksi aiottu valuisi alas viemäristä tavalla, jonka Nils vasta nyt alkoi ymmärtää. Nils toivoi, että Forsman saisi muminansa loppuun niin, että he sentään ennättäisivät viideksi tapaamaan Kaarloa. Muussa tapauksessa hän joutuisi karkaamaan salista. Kihlojen ostaminen jäisi väistämättä väliin, kuten seuraavanakin päivänä, mutta he voisivat ehkä ostaa ne lauantainakin, vaikka kaikki liikkeet eivät ehkä olisikaan silloin auki. Hiljaa mielessään Nils ymmärsi myös, ettei hänen vointinsa välttämättä olisi silloin sopiva kihlakaupoille.
"Tai ehkä meidän olisi parasta tyytyä ajattelemaan, etteivät ne ole aivan välttämättömät", hän sanoi. "Mehän voisimme tosiaankin pitää niitä vain joskus, kun olemme varmasti kahden kesken, niin kuin sanoit. Emmekä me edes tiedä vielä, miten lopulta ostaisimme ne."
Otto ojensi hänelle hänen kaulaliinansa ja nyökkäsi kulmat kurtussa. Kai hän sentään ymmärsi, ettei Nils halunnut missään nimessä muuttaa suunnitelmia muuten kuin pakon edessä? He ostaisivat sormukset, jos se olisi mitenkään mahdollista. Nilshän niitä oli alun perin vaatinutkin.
"Jos emme ehdi nyt, meidän pitää ostaa ne joskus toiste", Nils vakuutti. "Mutta koetamme ehtiä." Hän selosti Otolle kiireesti, että tämä voisi katsoa hänen poissaollessaan, olisiko kirjahyllyssä jotain kiinnostavaa suomenkielistä luettavaa. Hän tempaisi keräämänsä lehtileikkeet kirjoituspöytänsä laatikosta esille niin, että pari niistä lensi lattialle ja Otto joutui nostamaan ne ylös. Hauskaa päivää sitten vain. Nils suukotti Ottoa pikaisesti hyvästeiksi ja lähti puolijuoksua kohti yliopistoa. Hänellä oli kaksitoista minuuttia aikaa. Sekin riittäisi, mutta täpärästi. Otto seurasi häntä ikkunasta, kun hän kiirehti kadulla talon ohi. Raukka. Onneksi Nils oli muistanut pyytää alakerran rouvaa viemään hänelle lounaan ovelle saakka.

Nils ryntäsi puuskuttaen luentosaliin, kun Forsman jo rapisteli papereitaan salin edessä.
Alkoi pitkä ja kiduttava päivä. Nils istui takarivissä ja oli läsnä vain aivan kirjaimellisimmassa mielessä. Tällä kertaa ei ollut ihastuttavaa, ettei hän saanut Ottoa mielestään. Hänen oli aivan liian helppo uskoa Oton makaavan pedillä (tai istuvan kovalla tuolilla, jos hän ei viitsisi käyttää ylellisyyksiä yksikseen) ja sepittelevän itselleen kauheuksia. Ei kai hän vatvoisi Nilsin asioita?! Jos hänellä ei olisi puutöitä tai mitään, mitä muutakaan hän tekisi? Ehkä hän koettaisi lukea jotain, vaikka hänellä oli kaikki syyt inhota sivuja, jotka olivat täynnä työläitä merkkejä, jotka monesti kertoivat asiat tarkoituksella mahdollisimman vaikeasti. Eerolassa Otto olisi voinut jutella edes Antin kanssa ja päässyt uloskin tapaamaan Jussia, mutta nyt hän oli joutunut Helsinkiin vain viruakseen tavallistakin orvompana ja vieraampana... Kerta kaikkiaan! Jos Forsman oli pitänyt luentojaan Oton syksyn pilaamisen arvoisena, hänen olisi suonut puhuvan niin, että joku olisi voinut saada selvää tai peräti ymmärtää jotain. Nilsin jalat vispasivat, mutta hän koetti sentään olla naputtamatta pöytälevyä sormellaan turhan näkyvästi.

Muun ajan Nils mietti, mitä sanoisi isälleen seuraavana päivänä. Hän sai hahmoteltua edellisillan ajatuksia muistikirjaansa, mutta vaikka ne kirkastuivatkin vähän, ne eivät mitenkään pelastaisi hänen nahkaansa. Hän kävi lounaalla tuttaviensa kanssa, kysyi Forsmanilta seuraavasta päivästä muistutettuaan häntä kohteliaasti lomaviikostaan - "Ei, ei mitään sellaista keskellä lukukautta. Ylioppilas Bergin tulee olla läsnä kuten muidenkin. Ei pidä kuvitella, että täällä voisi toimia kuinka tahtoo, hmh..." ja muuta vastaavaa - ja istui vielä neljä kammottavaa tuntia. Forsman ymmärsi lopettaa luennon jo hieman ennen neljää, ja toisin kuin useimmat muut, Nils oli täysin hereillä ja pääsi saman tien pakenemaan ulos ovesta.

Kaupungilla oli alkanut tuulla navakasti, mutta Nils ei välittänyt. Hän kiirehti asunnolleen niin nopeasti kuin pääsi. Otto avasi oven, onneksi hymyillen.
"No niin. Terve vaan", hän sanoi. Mitkä taivaalliset, hunajaiset säkeet Nilsin korville!
Otto vaikutti hyväntuuliselta myös sulkiessaan oven heidän perässään, suukottaessaan Nilsiä ja kävellessään peremmälle lämpimään huoneeseen. Hän luultavasti olikin, sillä jos hän olisi peitellyt harmiaan, Nils olisi pystynyt lukemaan sen jo hänen niskansa kireydestä, kasvoista puhumattakaan. Nyt hänen rento, leveä villapaitaselkänsä olisi houkuttanut Nilsiä halaamaan, ja pitkäksi aikaa sittenkin, mutta hän ei halunnut vaikuttaa enää yhtään surkeammalta tai säälittävämmältä, joten hän alkoi riisua kenkiään ja kiitteli samalla herkullista tuoksua. Otto oli nimittäin pitänyt keittokattilaa häntä varten höyryävän lämpimänä kamiinan liedellä. Alakerran rouva oli tuonut sen puolisen tuntia sitten, ja sitä ennen lounaan. Hän ja Otto olivat jutelleet vähän molemmilla kerroilla, eikä sekään ilmeisesti ollut ollut Otosta mitenkään järkyttävää. Rouvalla oli kuulemma sukulaisia Eerolan ja Oulun välissä, eli pääkaupungista saakka katsottuna melkein Oton naapurissa.