Guilty >>(Larry Stylinson in finnish)

~Unohdettu.~

Then I see your face
I know I'm finally yours
I find everything I thought I lost before
You call my name
I come to you in pieces
So you can make me whole

-----------------------------

Harry POV:

"....Olet onnellinen, rakastat todella paljon olla ulkona äitisi kanssa, hän antaa sinulle keinussa vauhtia sinun kiljuen haluavasi kokoajan enemmän vauhtia....."

"... Olet 10 - vuotias. Ruskeahiuksinen, sinua vanhempi poika nimeltä Louis pitelee iloisesti sinua reppuselässään. Pidät pojasta, hänen sinisistä silmistä, hymystä...ihan kaikesta..."

"...Olet autossa, kuulokkeet korvissasi ja hymyillen pidät silmiäsi kiinni. Olet vaipumassa musiikin tuomaan uneen kunnes auto missä olet suistuu tiältä ja lyöt pääsi pahasti menettäen tajusi..."

Avaan nopeasti silmäni hien valuessa otsaltani. Ei taas, taas noita niinsanottuja muistoja kulkeutuu tyhjiin aivoihini.

"Katos huomenta." Ruskeahiuksinen miehenalku toteaa kasvot lähellä omiani. Hengitykseni oli tiheä ja yritin paraaikaa tasoittaa sitä. Nousin käsieni varaan hieman täristen samalla sinisilmän väistyessä tieltäni.

"Näytät kuin aaveen nähneeltä, kaikki ok?" Minua selvästi vanhempi poika kysyy hieman ihmetellen nousten suoraksi.

"Mitä sä täällä teet, miten pääsit tänne?" Kysyn saaden hengitykseni tasattua. Korjaan kiharia hiuksiani ja nousen istumaan ottaen käsillä päästäni kiinni, siihen sattui taas vaihteeksi.

"Ovesi oli auki. Harry oletko varmasti okei?" Tuo brunette kysyy uudemman kerran, tälläkertaa istuutuen vireeni.

"Kuka olet?! Mistä tiedät nimeni?!" Huudan nousten ylös. Hengitykseni kiivastui ja pidin katseeni hämmentyneen näköisessä pojassa peruuttaen samalla kohti seinää. En tuntenut koko tyyppiä ja hän vain tunkee huoneeseeni.

"Se kirje...se on tossa, ota se kunhan et tee mulle mitän pahaa..." mutisen osoittan kirjettä. En ollut avannut kirjettä, laskin sen vain pöydälle, tallessa se on. Valuin seinääpitkin alas kietoen käteni jalkojeni ympärille. Pelkäsin poikaa. Kyyneleet virtasivat kasvoillani ja hengitin kiivaasti. Peitin kasvoni käsiini.

Hetken oli aivan hiljaista, sain aikaa rauhoittua. Pian lattia narisee mutta en nosta katsettani. Kuulen rapinaa ja kuinka ihmiskeho tuli lähelleni. Pian sormet koskevat kiharia hiuksiani ja hätkähdän.

"Harry se olen minä, Louis." Brunette puhuu hiljaa.

"En tunne ketään Louisia, näin sinut ensimmäistä kertaa eilen salissa..." mutisen. Taas hiljaista. Tälläkertaa uskallan nostaa katseeni ja oitis siniset silmät tavoittelevat omat vihreät silmäni. Pojan kasvot olivat haikeat ja tuo katsoi minua kuin odottaen jotain, mutta mitä? Pian sinisilmä nousee hiljaa ylös kävellen huoneeni ovelle.

"Louis William Tomlinson, kuusitoistavuotias, kotoisin Doncasterista. Louis jonka sinisistä silmistä pidit, se sama ihminen jonka huulet tunsit kerran omillasi, se Louis jolle lupasit olla unohtamatta häntä kun hän päätti lähteä." Tuon sanottua brunette avaa oven ja juoksee pois.

Enemmän kyyneliä valui poskilleni ja turhautunut huokaus karkasi huuliltani. Miksi aina panikoin? Olenko ennenkin panikoinut? Miksen vain voi muistaa? mikä äitiäni vaivasi? Miksi hän halusi tappaa meidät ajamalla tahallaan ojaan? Se hetki oli ainoa kirkas muisto päässäni, äitini viimeiset sanat minulle: "kaikki järjestyy aikanaan, rakastan sinua aina."

Oliko minussa vikaa?

Pudistelen päätäni ja nousen ylös kaivaen punaisen kovakantisen vihkon pöytälaatikostani. Vihko oli sitävarten että voin merkitä niin sanotut näkyni muistiin. Selasin sivuja päästen seuraavaan tyhjään sivuun. Vihkoni oli kuin jonkun pikkulapsen suttuvihko, satunnaisia sanoja tai nimiä siellä täällä, sen verran mitä osasin kirjoittaa..... loput olikin kuvia ja lehtileikkeitä eri asioista jotka muistutti minua jostain. Esimerkiksi se autokolari, se uutinen minulla on liimattuna vihkoon, samoin vanhan kouluni palaminen. Kaivoin jonkun kynän pöydällä olevasta kynäkopastani siirtäen katseeni kalenteriin seinälläni. Merkitsin päivämäärän vihkoon ja piirsin siihen tikku-ukon. Kaivoin kynäkopastani sinisen värikynän värittäen hahmolle siniset silmät. Tikku-ukon yläpuolelle kirjoitin hitaasti ja varmasti nimen Louis. Nopeasti taiteilin vielä auton ja keinun, mitä nyt näinkään, jonkajälkeen pamautin kannen kiinni ja viskasin vihon takaisin laatikkoon.

Olin nukkunut eilisissä vaatteissani enkä pahemmin jaksanut niitä vaihtaa, niimpä lievässä päänsäryssä lähdin huoneestani.

LOUIS POV:

Se mitä eniten pelkäsin, Harry ei muista minua. Olin vain yksi turha asia hänen elämässään, ei mitään muistettavaa. Kerrankin halusin tulla muistetuksi, edes jostain, mutta ei.

Sytkärin tuoma lämpö kädelleni sai minut rauhoittumaan ja keskittymään siihen mitä olin tekemässä. Oikeassa kädessä pidin sytkää ja katselin kuinka liekki roihusi rauhallisesti. Hiljalleen vein liekin vasemman käden kämmenelle antaen sen polttaa hellästi ihoani. Purin huultani etten alkaisi karjumaan ja taas paljastamaan itseäni. Peukloni ei kauaa jaksanut pitää liekkiä elossa joten vapautin sen pian ja sytkäri sammui.

Tämän takia minut on tuotu tänne, nuorisokotiin. Kukaan ei jaksanut minua ja minun sekopäisyyttäni. Ei vanhempani osanneet minua auttaa.

Asiasta toiseen, mitä Harry tällä teki? Jos oikein muistan hänen vanhempansa olivat parhaat mahdolliset. Tuskin Harry omastakaan tahdosta tälläisessä läävässä asuisi.

Minun ei olisi pitänyt lähteä juuri silloin.

Siirsin väsyneen katseeni pöydälläni sijaitsevaan kirjekuoreen.

Huoneeni oli samanlainen kuin Harrylla, oikeastaan kaikki huoneet täällä olivat. Sisääntullessa vasemmalla on aikalailla heti sänky. Huoneen takaseinässä keskellä on pienehkö ikkuna ja kirjoituspöytä. Huoneen oikeallapuolella on pieni sanoisinko koppi jossa on vessa ja suihku. On yhteisetkin vessat ja suihkut, mutta omat on kyllä kivemmat. Vaatekaappi tietenkin löytyy myös oikealtapuolelta.

Nappasin nopein liikkein kirjekuoren pöydältä katsellen mustalla tussilla sutattua kirjekuorta. Olen liimannut kirjeen kiinni etten koskaan enään joutuisi kohtaamaan todellisuutta. Silti todellisuus jostain aukosta pääsi ulos ja houkutteli minua avaamaan kirjekuoren, niin minä teinkin. Taas varovasti avasin kuoren ja otin valkoisen, ihmeen siististi säilyneen, paperin ulos. Lääkärintodistus. Vasten tahtoani avasin vuosia vanhan paperin auki ja tarkastelin tietojani. Haluan aina polttaa kyseisen tosituksen olemassaolostani ja terveyden tilastani, silti en ikinä kykene siihen. Kaikki yksityisyyteni kaikkoaa mailmalle, ei se ikuisesti kirjekuoressa pysy, tiedän sen. Lääkärintodisyus pilasi unelmani, unelmani olla jotain suurta ja ikimuistoista.

Hätkähdän rajusti kuullessani koputusta huoneeni ovelta. Sytkä ja paperi tippuvat lattialle ja menee hetki ennenkuin tajuan tilanteen, joku halusi sisään. Nopein liikkein kerään paperin ja sytkän käsiini työntäen ne tälläkertaa vaatekaappiini, se oli lähin. Nousen ylös ja kävelen ovelle suojaten vasemman käteni hupparin hihaan. Avaan oven vaikka tiedän että näytän vähintään kuolleelta itkemisen ja manaamiseni takia. Ihmetyn kun oven takana seisookin tuttu kiharapää purren alahuultaan.

"Hei, Louis"

Seuraavat kaksituntia istuimme minä ja Harry minun huoneen lattialla. Harry oli kertonut kaiken ja tavallaan ymmärsin häntä, mutta silti se sattui, kuinka tärkeäksi tullut henkilö ei muistakkaan sinua. Minä puolestaan kerroin enemmänkin menneisyyttä ja hieman itsestäni, vointiani en alkanut vuodattamaan, se kun ei ole ollut hyvä aikoihin.

"Muistini on kuulemma palautumassa...anteeksi." Harry toteaa pyydellen lopuksi anteeksi, ilmeisesti sitä kuinka ei muista minua.

"Ei se mitään."

Ai ei vai? Oikeasti halusin vain kirota ja itkeä miksi lähdin silloin, olisin hyvin voinut jäädä Harryn luo ja estää jopa kaiken tämän.

Syytin tästä kaikesta ainoastaan itseäni.

/tästä luvusta tais tulla vähä tylsä ja ehkäpä jopa sekava, anteeksi siitä.
Inspi mulla näihin tarinoihin kyllä on, se että onko aikaa on sitten eriasia. Mutta toivon että olette kärsivällisä :D