Helsingissä

Luku 6, jossa istutaan iltaa

Kaarlo vaikutti olevan kaikkiaan mielissään, kun sai viimein tosissaan neuvoa juttukaveria. Hän ymmärsi silti myös kysyä vuorostaan Otolta, miten tämä oli ratkaissut kunkin ongelman vähillä nauloilla maatalossa. Otto kertoi rakkaiden naulojensa säästökeinoista tasaisen matalasti, aivan kuin kotipuolen työmaalla. Hänen äänensä rentoutui aina vain enemmän, kun Kaarlo otti hänen sanomansa vakavasti. Ennen pitkää he siirtyivät puhumaan viemäreiden rakentamisesta samalla innolla, mutta kukapa Nils oli heitä estämään? Hän taipui jutustelemaan muiden kanssa, mutta kun hän oli seuraillut putkistokeskustelua toisella korvallaan vielä suurin piirtein lukemattoman monta minuuttia, hän totesi olevansa itse asiassa paras ihminen estämään sen, ja päätti kerta kaikkiaan, että -
mutta eihän Ottokaan ollut keskeyttänyt Nilsin ja tovereiden keskustelua edellisenä päivänä, vaikka oli ollut vähällä paleltua. Tällä erityisellä seurueella olisi ehkä ollut Nilsin mielestä hieman olennaisempaakin juteltavaa, mutta Otto sai toki puhua mistä tahansa, kun kerrankin puhui. Nils osasi odottaa. Hän odotti ja odotti. Lopulta keskustelu taukosi hetkeksi, ja toiseksikin. Nils suoristi ryhtinsä, kääntyi hymyillen Oton puoleen ja avasi suutaan hieman...
...mutta Allan ryösti hänen puheenvuoronsa pöydän toiselta puolelta.
"Tiedätkös sinä sitten miten paljon koneista?" hän kysyi Otolta.
Törkeää!
Eerolaan olisi kieltämättä ollut korkea aika hankkia edes hieman monimutkaisempia apuvälineitä, ja Oton olisi tietysti kannattanut perehtyä niihin. Allan oli työskennellyt jonkin verran myös mekaanisten laitteiden parissa, mutta ainakin juuri nyt Nils tahtoi vahvasti väittää, ettei hänestä olisi ollut apua maatalousasioissa.

"Äh, mutta tiedättekös te puolestanne, mistä kihlaparin olisi täällä parasta hankkia kohtuullisen hintaiset sormukset?" Nils siis kysyi sopivan kovaan ääneen.
"Jaa, eipä ole ollut tarvetta sellaisille", Allan sanoi. Hän vilkaisi leikkisän happamasti Kaarloa, joka puolestaan kysyi:
"Mikäs kihlapari tässä nyt on kyseessä?"
Suurenmoinen kysymys, ja mahdollisimman hyvin aseteltu! Nils silmäili kattoa ja hymyili veikeästi, kunnes seurue alkoi saada vainua virnuilun syystä.
"Ette kai te vaan-?" Jan kysyi.
Otto liikahti vähän.
"No, minä taisin kosia tuossa syksyllä", hän sanoi matalasti ja melko hiljaa. Hänen hartiansa kohosivat, mutta Nils ei uskonut lisäilevänsä liikaa aineksia omasta päästään väittäessään, että häntä hymyilytti hennosti. Hän taisi tietää, mitä tapahtuisi.

Ja niin, syntyi tosiaankin ihastuttava meteli ja melskaus, kuten tapasi käydä aina, kun kolme ihmistä ensin varmisteli moneen kertaan yhteen ääneen kuulleensa ja ymmärtäneensä oikein, sitten mölisi muuten vain - "Mitä tämä nyt on, häh, kuule!? Olisit kertonut!" - ja lopulta nousi jalkeille. He kättelivät heitä ja läimivät heitä selkään minkä ennättivät, kuin he olisivat olleet toistensa ikiaikaisia tuttuja. Nyt Otto hymyili jo aika leveästi, vaikkakin nolona. Nämä ihmiset totisesti ymmärsivät asian eivätkä takertuneet pikkuseikkoihin. Jan oli kylläkin pohtinut kerran myöhään illalla, kannattiko myös heidänlaistensa kaihota jotain, mikä liittyi avioliittoon. Hänen mielestään se oli kaikkiaan niin merkillinen ja varsinkin naisten kannalta niin kehno ratkaisu, että siitä olisi voinut olla parempi luopua kokonaan. Ajatuksessa oli ehkä ollut järkeä, mutta Nilsistä nyt vain oli ihastuttavaa olla kihloissa. Tähän hetkeen kukaan ei onneksi viitsinyt sotkea työläitä vallankumouksellisia ajatuksia.

"Mutta sormukset meiltä tosiaan puuttuvat", Nils sanoi, kun kaikki alkoivat viimein palailla paikoilleen mukiloituaan hänen selkänsä todennäköisesti mustelmille. Kukaan ei tietenkään tiennyt, mistä kihlat olisi ollut parasta ostaa, mutta Nils oli saanut kysymyksellään aikaan sen, mitä oli halunnutkin.
"Tekisit sinä puusta", Kaarlo ehdotti suurta nerokkuutta osoittaen Otolle, joka naurahti ja pudisti päätään.
"En minä sellaista", hän sanoi.
"No niin. Ihan liian kalliiksi tulee tuommoinen", Jan sanoi ja osoitti Nilsiä. "Varmaan haluaa kultaiset."
Nils torui heitä jälleen, kuin olisi loukkaantunut syvästi. Hän ilmoitti, että maksaisi tietysti molempien sormukset.
"Niin, oikein", Allan sanoi. "Ja me onkin tässä syksyn mittaan mietitty, että sinähän voit maksaa meidänkin puolesta vaikka mitä. Ajattelet köyhäinapuna."
"Joo, kyllä mielellään", Kaarlokin sanoi. Hän mietti hetken ja lisäsi sitten:
"Sehän kuuluu oikeastaan vaan asiaan, kun me on annettu sinulle niin paljon neuvoja. Onkos niistä nyt sitten ollut yhtään apua?"
Hän hymyili hienoisen tietäväisesti ja suuntasi kysymyksensä yhtä paljon Otolle kuin Nilsillekin.
"Voi, paljonkin", Nils sanoi totuudenmukaisesti ja kohotti kulmiaan.
Hän silmäsi Ottoa, joka oli kyllä ymmärtänyt, millaisista neuvoista oli puhe. Hän paheksui Nilsiä kiireesti katseellaan ja keskittyi sitten havainnoimaan pöytälaudan lähintä oksankohtaa. Kun hän huomasi puheen kääntyvän melkein saman tien takaisin Nilsin varojen väärinkäytön suunnitteluun, hän liittyi kuitenkin taas pian mukaan ja hymyili Nilsille niin kuin suloiselle kiusankappaleelle hymyiltiin. Nils oli arvellutkin, ettei hän pahastuisi liikaa, vaan osaisi katsoa tilannetta oikein. Kaikkihan olisivat muutenkin tienneet, etteivät he vain pidelleet toisiaan kädestä ja vaihtaneet poskisuukkoja. Sitä paitsi sänkykamarin asiat olivat pariskunnille tuiki tärkeitä, eikä yliopiston kirjaston teoksista ollut heidän kohdallaan apua niiden selvittämisessä, sen kummemmin kuin isistä tai tovereistakaan. Jos he mielivät saada minkäänlaisia neuvoja, Allan ja Kaarlo olivat eittämättä likimain parhaat ja turvallisimmat ihmiset tarjoamaan niitä heille. Kaiken lisäksi Nils oli armeliaasti tehnyt tutkimustyön ja säästänyt Oton korvat kiusallisimmilta keskusteluilta.